Miksi juuri minä? Joku muu olisi parempi tähän tehtävään

En minä sovi erityisen lapsen äidiksi, ajattelin silloin. En minä ole ollenkaan sellainen, kuin ne äidit, jotka tiesin. Sellainen voimakas nainen ja aktiivinen toimija, joka pitelee kaikkia lankoja käsissään: hoitaa kodin, hoitaa työn, hoitaa sairaalakäynnit ja vielä vapaaehtoistyön kaiken päälle. Sellaisia he mielestäni olivat. Rautaisia ja taipumattomia leijonaemoja.

Minä olen jotenkin…toisenlainen. Liian herkkä ja helposti kuormittuva. Sairaalakäynneillekin halusin aina puolison mukaani tueksi (tosin lapsi on hänenkin, joten hän sinne joka tapauksessa halusi lähteä). Tarvitsen paljon hiljaisuutta ja omaa aikaa, enkä hakeudu vertaistukiryhmiin tai muihin kokouksiin. Rakastan rauhaa ja kartan konflikteja niin läheisteni kuin vaikkapa virkailijoidenkin kanssa.

Erityisten lasten kohdalla toisto on yleensä äärimmäisen tärkeää. Asioiden toistaminen ja kertaaminen on oppimisen kannalta välttämätöntä. Koen usein syyllisyyttä siitä, että en ole yhtään opettajatyyppiä. Olen liian kärsimätön ja helposti turhautuva. Tiedän sen, että olen lapselleni ensisijaisesti äiti, enkä opettaja tai terapeutti. Soimaan itseäni usein kuitenkin siitä, että olen taas liian vähän hänen kanssaan kasannut palapeliä tai lukenut kirjaa tai opettanut itsenäiseen pukeutumiseen, ja niin edelleen. 

Minulle on kuitenkin joitakin hyviäkin puolia, jotka voivat olla eduksi tähän tehtävään. Olen lapsesta asti kokenut voimakkaasti epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka muuten en sosiaalisessa elämässä tavoittelisikaan huomiota, nähdessäni tai kokiessani epäoikeudenmukaisuutta uskallan aukaista suuni. Epäoikeudenmukaisuus on minulle vähän niin kuin punainen vaate. Silloin hyökkään kuin verbaalinen härkä ja puolustan heikompaa. Lapsiani suojelen tietysti myös raivoisasti kuin mikä tahansa elollinen, jolla äidinvaistot toimivat.

Minä olen myös hyvä rakastamaan ja näyttämään rakkauteni.  

Ehkä se riittää.