Muutama ajatus anonyymiydestä

 

Olen kertonut tästä blogista muutamille läheisilleni. Kenellekään muulle en ole edes vihjaissut asiasta. Osa läheisistäni on kysynyt, saisivatko he kertoa tästä tutuilleen, mutta olen joka kerta toppuutellut ja kieltänyt ainakin toistaiseksi. He ovat myös sitä mieltä, että voisin aivan hyvin kirjoittaa tätä nimelläni. Olen itse samaa mieltä.

Miksi sitten olen halunnut kirjoittaa anonyymisti? 

Painavin syy liittyy kuopukseeni. Olen hyvin suojelevainen häntä kohtaan, enkä halua ihmisten tietävän hänen asioistaan enempää kuin sisarustensakaan. Vaikka kirjoitan anonyymisti, ajattelen silti aina hänestä kirjoittaessani, että teksti on sellaista, jonka voisin nimelläni julkaista. Tästä syystä en ole kertonut esimerkiksi tarkkoja diagnooseja. Olen ajatellut niin, että kun on kyse hänen elämästään, vain hänellä on valta päättää, kuinka yksityiskohtaisia asioita jaan hänestä ihmisten tietoisuuteen. Toisaalta en kertoisi muidenkaan lasteni diagnooseja julkisesti.

Toinen syy liittyy temperamenttiini. En ole koskaan ollut yleisesti avoin ihminen. Minulla on läheisiä, joille voin kertoa kaiken ja joihin tiedän voivani luottaa sataprosenttisesti. Minulla ei ole ollut tarvetta muuten kertoilla asioistani ympäriinsä. 

Tietyllä tavalla ihailen kuitenkin ihmisiä, joilla on matala kynnys kertoa asioistaan (omistaan, ei muiden), ja jotka eivät pidä niin tarkkaa huolta siitä, kerrotaanko niitä eteenpäin vai ei. Siinä on jotakin huolettomuutta ja keveyttä, joka kertoo, että ei tämä elämä ole niin vakavaa. Siitä voisin ottaa oppia. Olen työni kautta oppinutkin vähän hölläämään kolumneja kirjoittamalla. Ja huomannut, että mikään ei muutu, vaikka raotankin hieman elämääni julkisesti.  

Miksi sitten olen alkanut mietiskellä omalla nimelläni kirjoittamista?

Kun aloitin tämän blogin, minulla ei ollut aikomusta jatkaa kirjoittamista kuin tiettyyn pisteeseen asti. Halusin kertoa rehellisesti ja ilman suodattimia omista tunteistani ja kokemuksistani erityisen äidiksi kasvamisesta ja sopeutumisprosessin läpikäymisestä. Olin itse kaivannut sellaista luettavaa, joten ajattelin, että joku voisi saada siitä vertaistukea.

Kun sitten huomasin, että aiheesta pulpahteli jatkuvasti mieleeni uusia kirjoitusaiheita, tuntui mukavalta ja oikealta jatkaa niistä kirjoittamista. 

Siinä missä salaa ihailen hyvin avoimia ihmisiä, ihailen myös bloggareita, jotka avoimesti kuvaavat ja kirjoittavat erityislapsistaan. Mielestäni heillä on tärkeä tehtävä tuodessaan erityisyyttä esille ja nähtäväksi ja sitä kautta ihmisille tutuksi. Koska niinhän se on, että tuntematon pelottaa ja oudoksuttaa. Mitä enemmän ihmiset näkevät ja kuulevat erityisyydestä, sitä tutummaksi ja tavallisemmaksi asia heille tulee.

Yksityiselämässäni en ole koskaan piilotellut kuopustani tai jättänyt hänen takiaan menemättä jonnekin. Oli vaihe, jolloin jonkun aikaa kartoin ihmiskontakteja oman voimakkaan tunnereaktioni vuoksi hänestä kertoessani. Mutta muuten olen ylpeänä vienyt hänet sinne minne muutkin lapseni. Hän on oma valloittava persoonansa, niin kuin jokainen meistä. Mutta ajatus tuoda hänet julkisuuteen mietityttää. Se, että laittaisin hänestä tunnistettavia kasvokuvia, tulee tuskin toteutumaan. Toisaalta taas kiinnostaisi jakaa ihmisille tietoa erityisyyden syystä, joka on vihdoin selvinnyt (tästä kirjoitan myöhemmin lisää, sen aika ei ole vielä). Ehkä joku saman diagnoosin saanut voisi löytää blogin ja saada tietoa ja vertaistukea. Uskoisin saavani sitä heidän kauttaan samalla myös itse.

Entä jos omalla nimellä kirjoittaminen alkaisikin kaduttaa? Anonyymiys antaa ihanan suojan ja sieltä suojasta on helppoa heittäytyä kokonaan pois jos siltä tuntuu, olematta tilivelvollinen kenellekään.

Pitäisi löytää asian kanssa tasapaino, oma kultainen keskitie, jossa itselläni on kaikin puolin oikea ja hyvä olla. Näitä asioita jään vielä pohtimaan ja lopetan viisaaseen sanontaan: kaikella on aikansa.