Oivallus onnellisuudesta

Joskus muistelen haikeudella aikaa ennen lapsia. Muistelen asuntoa, jossa jokainen tavara pysyi sille annetulla paikalla, ja siisteyttä – aah sitä ihanan seesteistä siisteyttä! Joskus ikävöin myös pelkkien aikuisten äänimaailmaa. Rauhallisia keskusteluja ja hiljaisuutta. Paljon hiljaisuutta.

Olen aina kokenut olevani vapaudenkaipuinen ja riippumaton. Muistelen joskus nuoruuden vapauden- ja vastuuttomuuden tunnetta. Sitä, että huolia oli paljon vähemmän. Ikävöin spontaaneja ulkomaanmatkoja ja loputonta kahviloissa istuskelua.

Kävin vähän aikaa sitten ystäväni kanssa kahvilassa. Sattumien summana suuntasimme samaan kahvilaan, joka oli kantapaikkani nuoruudessani. Siellä istuimme ystävieni kanssa lukemattomia kertoja, kulutimme aikaa ja keskustelimme.

Palasin väkisinkin muistoihini nyt siellä istuessamme. Kahvila ei ollut muuttunut vuosien saatossa ollenkaan. Samat penkit ja pöydätkin näyttivät olevan paikoillaan. Aloin muistella kaiholla niitä nuoruuden ihania ja huolettomia päiviä, joihin olin aina joskus mielessäni palannut.

Yhtäkkiä en saanutkaan kiinni muistojeni ihanasta vapaudesta, vaan kahvilan vuosien takaa tutut pöydät, seinät ja koko ilmapiiri täyttivätkin minut aivan erilaisella tunteella. Jokin selittämätön, ajan kultaama ja armahtama onttouden tunne muistui mieleeni. Vaikka nautinkin silloin vapaudestani ja elin onnellista sinkkuaikaa (enkä haaveillut häistä tai lapsista, vaan maailmanympärysmatkasta), liittyi siihen myös jonkinlainen kaipuu ja – ehkä hieman liian voimakkaasti ilmaistuna – merkityksettömyyden tunne. Sen olin jo unohtanut.

Kun sitten palasin kahvilasta ja parkkeerasin autoni kotipihallemme, näin autosta suoraan keittiöömme. Ruokapöydän ääressä istui puolisoni ja lapseni syömässä iltapalaa. Kuopuksen kapea selkä oli ikkunaan päin ja polkkatukka heilahteli syömisen lomassa. Katselin ihmisiäni ja sitä kapeaa selkää, joka niitä sotkuja ja huokauksia eniten tällä hetkellä aiheuttaa. Tunsin täyttyväni lämmöllä ja rakkaudella ja halusin eniten maailmassa mennä tuohon joukkoon, tempaista kuopuksen syliini ja pussailla hänen poskensa punaisiksi. Vaikka elämäni onkin nyt työntäyteistä ja vastuullista, merkityksetöntä tai onttoa se ei ainakaan ole.

Ehkä onnellisuuden ydin on minun kohdallani toisten ihmisten läheisyys, rakkaus ja huolenpito. Siihen päälle vielä sopivasti oman itsensä ja haaveidensa toteuttamista lisäämään tyytyväisyyttä. Mitä muuta sitä loppujen lopuksi tarvitsisikaan? Vaikka joskus haikailenkin menneeseen, en oikeasti ikinä vaihtaisi tätä elämääni. Vaikka minulla on puoliso ja lapset, voin silti olla vapaa. Tai ehkä juuri siksi voinkin, koska onnellisuus ja tyytyväisyys tekevät vapaaksi.

Mutta aina välillä täytyy lähteä pois, spontaanin ulkomaanmatkan sijaan vaikka ihan vain kahvilaan.