#onkopakkojaksaa? On, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Suuri joukko lastensa omaishoitajia – kaiken ikäisiä naisia ja äitejä – on tänäkin aamuna noussut uuteen päivään. Osa heistä levänneinä, osa jotenkuten torkkuneina ja osa läpi yön valvoneina. Omaishoitaja tekee ympäripyöreää päivää ja sen rankkuus riippuu lapsen terveydestä ja voinnista. Jotkut omaishoitajat tekevät niin paljon työtä, että kukaan ei sellaiseen ryhtyisi pitääkseen vain pomon tyytyväisenä tai rahapussin pulleana. 

Vaikka edellisessä kirjoituksessa käytin ilmaisua ”rautaiset ja taipumattomat leijonaemot”, kukaan ihminen ei ole kone. Jokaisella ihmisellä – sillä rautaisimmallakin – on jaksamisensa raja. Pakkotilanteessa tätä rajaa joudutaan pikkuhiljaa venyttämään äärimmilleen, katkeamispisteeseen asti. Elämä ei silloin tunnu enää elämiseltä, vaan selviytymiseltä.

Mutta kun on kyseessä oma lapsi, kuka muu sitten jaksaisi, jos ei vanhemmat? Harva on valmis laittamaan lastansa ”laitokseen”, vaikka tilanne olisikin hyvin vaikea (tämä on aina raskas päätös, eikä sitä tehdä kepeistä syistä).

Tiedän, että minulla on moneen erityislapsen vanhempaan verrattuna helppo tilanne. Kuopus on perusterve ja aurinkoinen. Omat haasteensa hänenkin kanssaan kuitenkin on. Mutta minulla on puoliso, jonka kanssa meillä on yhteinen ymmärrys tilanteestamme. Me jaamme vastuun kaikesta ja huolehdimme myös omasta hyvinvoinnistamme. 

Mutta vaikka olisinkin yksinhuoltaja, niin kuin moni omaishoitajistakin on, selviäisin sittenkin. Ei minulla olisi muuta vaihtoehtoa. Elämä olisi silloin vaan paljon raskaampaa. 

Joskus ajattelen, että kun muut ikäisemme vetäytyvät nautiskelemaan eläkepäivistään, meillä on silloinkin huollettava. Tämä ajatus ei ole kuitenkaan akuutti, enkä vaivaa sillä sen enempää päätäni. En osaa ennustaa, kuinka taitavaksi ja omatoimiseksi kuopus vielä kasvaa. Ja jos ei kasvaisikaan, asiat kyllä järjestyvät silloinkin.

Jos tunnet tai tiedät omaishoitajan, älä ihmettele hänen jaksamistaan. Älä ainakaan kerro, että ”minä en kyllä jaksaisi”. Tarjoa ennemmin apuasi, vaikka pientäkin. Kutsu valmiille lounaalle tai keitä kahvit. Tai hymyile ohimennen lämpimästi ja kannusta. Koskaan ei tiedä, milloin sinun jaksamistasi koetellaan. Silloin auttava käsi ja lämmin ymmärrys antavat voimia jaksaa.