”Onneksi hän on niin ihana” – ja muita lausahduksia
Kuopuksella on omat haasteensa ja ne vaikuttavat tietenkin suoraan meihin vanhempiin. Hän pitää meidät liikkeessä ja valppaina jatkuvasti. Toisella vanhemmista täytyy olla aina vastuu ja tieto hänen olemisestaan. Tämä luonnollisesti väsyttää meitä välillä, mutta siihen on vuosien myötä tottunut ja se kuuluu meidän elämään.
Meillä on puolisoni kanssa tapana lausahdella sellaisia huomioita, kuten:
”Onneksi hän on niin ihana!” Tai:
”Onneksi hän sentään nukkuu hyvin ja antaa meidänkin nukkua!” Tai:
”Onneksi hänen kehityksensä menee kuitenkin kokoajan eteenpäin!” Tai:
”Onneksi hän sentään toimii ja touhuaa (eikä makaa paikallaan)!” Tai:
”Onneksi hän sentään nykyisin syö hyvin (vaikka se sotkuista onkin)!” Tai:
”Onneksi hänen kanssaan voi mennä ja tehdä melkein mitä vain!”
Ehkä näillä lausumilla on tarkoitus kannustaa toisiamme keskittymään positiivisiin asioihin. Olemaan kiitollinen siitä, mitä on. (Ei sillä, ettemmekö välillä valittaisi ja vuodattaisi toisillemme myös niitä haasteita ja työn määrää.)
Nämä kaikki kiitollisuuden aiheet ovat tuntuneet melko itsestään selviltä muiden lasteni kohdalla. Kuopuksen kautta olenkin oppinut enemmän kiinnittämään huomiota itsestään selviltä tuntuviin asioihin ja olemaan jokaisen perheenjäseneni kohdalla kiitollinen niistä.