Onneksi on sisarukset!

Istuimme menneen viikonlopun iltana pöydän ääressä syömässä, kun paikalla olleet kaksi lastani alkoivat puhua kuolemasta. Aluksi aivan yleisellä tasolla mietiskellen kuoleman käsitettä, päätyen lopulta kauhukuvaansa, jossa menettäisivät meidät vanhemmat ja jäisivät orvoiksi. Isomman sisaruksen johdolla he jatkoivat kuvitteellisen tragedian pohtimista ja kysyivät, mitä heille silloin tapahtuisi ja mihin he joutuisivat? Tärkeintä kuulemma olisi, että he saisivat olla yhdessä. Vakuuttelimme puolisoni kanssa, että tuskin näin tulee käymään, mutta siinä tapauksessa läheiset varmasti huolehtisivat, että kaikki järjestyisi.

Vanhempi sisaruksista alkoi sitten miettiä sitä, kuka huolehtii erityisestämme, jos kuolema niittää ns. vanhaa viljaa, eli lähdemme puolisoni kanssa täältä luonnollisella tavalla vanhuksina. Ennen kuin oli kerinnyt saada ajatuksensa kokonaan ilmoille, tokaisi hän jo painokkaasti ottavansa itse kuopuksen huolehdittavakseen. Suunnitelmaansa jatkaen hän kertoi ottavansa hänet omaan kotiinsa asumaan ja pitävän aina huolen.

Tämä on asia, mikä saattaa mietityttää erityisen lapsen vanhempia – kuka huolehtii lapsestani ja valvoo hänen oikeuksiaan kun minusta aika jättää? Ajatus on tietenkin käynyt myös minun mielessäni, mutta olen aina siihen perään huokaissut, että onneksi hänellä on empaattiset, rakastavat ja välittävät sisaruksensa. Luotan siihen, että he omasta vapaasta tahdostaan ja rakkaudestaan pitävät huolen toisistaan ja pikkusisarestaan.

Haluan luottaa myös siihen, että yhteiskunta pitää tulevaisuudessa vieläkin paremmin heikoimmistaan huolen. Ja että kaikkien päätösten takana on aina inhimillisyys, kunnioitus ja arvostus ihmistä kohtaan.