Onni täällä vaihtelee

 

 

Tämä syksy on ollut hyvä. On tapahtunut paljon hyviä pieniä asioita, jotka tuovat positiivista mieltä ja kasaantuessaan lisäävät onnellisuutta. Luovuutenikin on taas pulppuillut kuin erämaan lähde pitkän talven jälkeen (tämä toki tapahtuu joka syksy ja se on aina yhtä ihanaa ja innostavaa).

Realisti (tai pessimisti, kummin sen haluaa ajatella) minussa muistuttelee, että ”äläpä innostu, et tiedä mitä kauheaa kohta voi tapahtua.”

En tiedäkään. Mitä vain voi olla edessä. Mutta muistutan sille takaisin, että jos jotakin, niin sen haluan kokemuksistani oppia, että käsillä olevaan iloon ja onneen pitää tarttua kiinni!

Mitään ei menetä, vaikka iloitseekin isosti. Ilo ei mene ikinä hukkaan. 

Väliaikaistahan täällä kaikki kuitenkin on. Ilon, surun, onnen ja epäonnen ajat vaihtelevat jokaisen elämässä. Elämä ei ole kenenkään kohdalla pelkkää onnea tai epäonnea. Kumpaakin tarvitaan. Kuka osaisi arvostaa onnea, jos ei koskaan olisi kokenut epäonnea? 

Vuosia sitten sopeutumisprosessini alkusyövereissä en olisi uskonut, että voisin olla vielä näin tyytyväinen elämääni. Olihan suuri kriisi juuri mullistanut kaiken peruuttamattomasti. Minulla oli yhtäkkiä erityinen lapsi, epätietoisuus, huoli ja pelko. Ja tunne, että mikään ei ole enää koskaan samaa kuin ennen. 

Paperilla elämämme erityislapsen diagnooseineen saattaa näyttää raskaalta ja ilottomalta. Mutta aivan tavallista elämää me elämme. Erityisyys on kutistunut valtavasta vuoresta pieneksi nyppyläksi, siitä on tullut luonnollinen osa elämäämme haasteineen ja terapioineen.

Olisinpa pystynyt näkemään tämän silloin joskus!  

 

Voit lukea aiheesta lisää täältä:

https://www.lily.fi/blogit/kaikesta-kylla-.com/blog/19297063/?