Optimismista epäilykseen on lyhyt matka

Kuopukseni kanssa koetut asiat ovat koulineet ja opettaneet minua mullistavalla tavalla. Synnynnäisenä huolestujana olen oppinut sulkemaan mielestäni pois asioita, jotka huolettavat, mutta joille en voi tehdä mitään. Harvemmin enää jään kiinni ahdistukseen, vaan pystyn siirtämään sitä tuottavat ajatukset järjestelmällisesti pois mielestäni. Tämä koskee myös muitakin kuin kuopukseen liittyviä asioita.

Suurimman osan ajasta olen nykyisin optimistinen ja ajattelen, että kyllä kaikki järjestyy. Kuopusta katsoessani näen ennen kaikkea uskomattoman ihanan ja rakkaan pienen tytön. Kiinnitän huomioni hänen vahvuuksiinsa ja huomaan pienetkin edistymisaskeleet. Sisimmissäni tunnen, että hyvä tästä vielä tulee.

Joskus kuitenkin katson häntä yhtäkkiä kuin vieraan ihmisen silmillä. Näen edelleen suloisen pienen tytön, mutta huomaan selvästi hänen haasteensa ja sen, kuinka kaukana hänen kommunikaationsa ja toimintansa on ikätasostaan. Silloin hiipii epäilys rintaani ja ajattelen, että mitähän tästä tulee, tuleeko mitään? Taitojen karttuminen tuntuu tuskastuttavan hitaalta ja mielessä käy ajatus, oppiiko hän ikinä?

Koska syytä kuopukseni erityisyyteen ei ole saatu selvitettyä, tarkempia ennusteita tulevaisuudesta ei voida antaa. Enkä toisaalta niihin täysin luottaisikaan, jokainen on kuitenkin yksilö, vaikka tietyn diagnoosin alla olisikin.

Kun sitten tutkistelen sydäntäni ja mietiskelen, miksi vieraat silmät, ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock päätelläkseen syyn seuraukseen. Seuraava sairaalakäynti lähestyy, on oikeastaan jo aivan nurkan takana. Lääkärillä voi olla sanoja, joita en haluaisi kuulla. Voi olla myös hyviä sanoja. En voi muuta kuin odottaa, epävarmuuden kalvavana. Mitä lähemmäksi tuo päivä tulee, sitä suuremmaksi epäilys ja ahdistus kasvavat. Tunne on kuin raskas ja vellova, joka jäseneen leviävä ja hitaasti syövyttävä aine, jota en saa hallintaan, vaikka kuinka yritän.

On vain kestettävä se nämä päivät. Sitten taas helpottaa ja kevenee. Toivottavasti.