Sateenkaaren päässä on aarre, sanoi puoliso kuvan otettuaan, heh.

Ens alkuun täytyy sanoa, että tuo edellinen postaus oli kirjoitettu loman jälkeen virkistyneenä ja voimistuneena. Kun siinä kerron, että jaksamme yhdessä hoitaa kuopusta, on tämä lause aivan totta. Mutta jatkan sitä sen verran, että kyllähän me myös väsymme ja olemme molemmat välillä uupuneita arjessa.

Siksi onkin tärkeää, että käymme aina välillä kahdestaan jossakin hengähtämässä. Useamminkin pitäisi. Ja uskoisin, että se tekee hyvää aivan kaikille pienten lasten vanhemmille – mutta varsinkin meille, joiden arki on erityisempää. Eikä niiden hengähdystaukojen tarvitse aina olla mitään viikon lomia, vaan joskus riittää vaikkapa vain parin tunnin treffit lähikahvilassa.

Arjessa väsyminen näkyy meillä niin, että jaksamme tehdä kuopuksen kanssa vain sen välttämättömimmän, eli hoivatyön. Terapeuttien kanssa suunnittelemat harjoitukset jäävät silloin hyväksi aikeeksi. Tämä taas aiheuttaa minulle syyllisyyden tunnetta, joka taas lisää väsymystä. Kehä on siis valmis. En tiedä, onko tämä yleinenkin vaiva erityisten vanhemmilla, mutta luulen niin. Tätä asiaa on kuitenkin mahdotonta ratkaista, ainakin omalla kohdallani. Ei minun syyllisyyttäni vähennä se, että olen ensisijaisesti äiti, enkä terapeutti. Tai se, että kuopus saa kylpeä rakkaudessa ja huolenpidossa. Minulla on silti syyllinen olo siitä, että en aina jaksa häntä tarpeeksi harjoituttaa. Koska se on hänen oppimisensa edellytys.

Menkäämme syyllisyydestä sujuvasti tuohon lomaan, jonka vasta teimme (ja jonka jälkeen jaksoin taas kaivaa kuopuksen tehtävät esille). Lomakohteeksemme valikoitui yhteisymmärryksessä Lappi – jälleen kerran. Ensimmäistä kertaa kuitenkin ruska-aikaan.

Yhden päivän vaelsimme Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa ja nousimme sen korkeimmalle huipulle, Taivaskerolle asti. Noustessamme alkoi yhtäkkiä sataa kaatamalla ja pisarat muuttuivat pian pieniksi rakeiksi. Päätimme ensin palata takaisin, mutta sitten puoliso bongasi kaukana huipun tuntumassa pienen läntin sinistä taivasta, jota kohden lähdimme sinnikkäinä taivaltamaan. Liukastelimme märkää ja kivistä rinnettä ylöspäin ja saavuimme vihdoin huipulle, josta avautui huikaisevat näkymät ruskaan pukeutunutta luontoa. Pilvet olivat väistyneet ja palkinnoksi sinnikkyydestämme ja uurastuksestamme eteemme kaartui vielä sateenkaari väriloistossaan.

Alaspäin kulkiessamme askeleet olivat kevyitä ja nousun koettelemukset kuin kaukaisia muistoja vain. Juttelimme vaelluksen olleen kuin elämä: välillä on mahdottomalta tuntuvaa kiipeämistä rankkasateineen, mutta uurastuksen päässä paistaa aurinko – tai loistaa sateenkaari. Välillä taas elämä on yhtä sujuvaa laskettelua. Joskus niin sujuvaa, että vauhti voi viedä mukanaan. Silloin täytyy tietoisesti nauttia ja olla kiitollinen siitä, että kaikki on hyvin.

Seuraavana päivänä lähdimme maastopyörillä Levitunturin maisemiin. Ajoimme päälle kolmekymmentä kilometriä haastavaa ja vaihtelevaa maastoa. Välillä jyrkkää nousua tunturin päälle. Täytyy sanoa, että vaikka olenkin pitkän matkan juoksija, eikä tuo kilometrimäärä minua säikäyttänyt, oli reitti sen verran vaativa, että viimeiset kilometrit poljin pelkällä tahdon voimalla. Reiteni kramppasivat ja elivät omaa elämäänsä, enkä olisi takaisin saavuttuamme jaksanut polkea enää metriäkään.

Koko ilta menikin sohvan pohjalla palautuessa ja seuraavana päivänä ohjelmassa oli vain syömistä ja kotiinpäin ajelua.

Kotona odotti iloinen ja tyytyväinen joukko: kaikki oli sujunut hyvin. Seuraavalla viikolla kuopus otti tietysti takaisin erossa olemisen, mutta se onkin sitten jo eri tarina.

Nyt on jo seuraava loma viritteillä. En tiedä vielä, milloin se toteutuu, mutta sen suunnitteleminenkin antaa virtaa arkeen.

Näin jossakin mainoksen Arman Pohjantähden Alla -sarjasta ja jaksosta, jossa hän vierailee Sofiankylässä. Mainos jäi pyörimään mieleeni ja otin sitten eilen läppärin syliini ja huusin puolisonikin katsomaan kanssani Ruudusta tuota jaksoa.

Sofiankylä on siis yksityinen hoivakoti kehitysvammaisille ja erityistä tukea tarvitseville, ja se tarjoaa tilapäishoitoa sekä tuettua asumispalvelua. Sofiankylän perustaja on Riitta Peltonen ja hän on itsekin erityislapsen äiti.

Tämä dokumentti herätti monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia. Arman tekee uskomattoman tärkeää työtä tuodessaan erityismaailmaa näkyväksi. Omalla esimerkillään hän myös näyttää, kuinka jokaisen ihmisen voi kohdata avoimesti ja arvostavasti, riippumatta siitä, minkälaisia ominaisuuksia hänellä on. Ihailin ohjelmassa Armanin luonnollista suhtautumista asukkaisiin ja erityisesti rohkeaa tarttumista hoivatyöhön. En tiedä, olisinko itse osannut yhtä luonnollisesti syöttää ja pestä asukkaita.

Sofiankylä puitteineen, aktiviteetteineen ja henkilökuntineen antoivat uskoa ja varmuutta siihen, että on olemassa paikkoja, joissa heikoimmista pidetään hyvää huolta. Tämä dokumentti toimii varmasti esimerkkinä myös muille hoivakodeille ympäri Suomea. Jäimme puolisoni kanssa taas pyörittelemään ajatusta, että perustaisimme mekin vielä oman hoivakodin. Sellaisen, jossa kuopuksemme voisi kenties joskus tulevaisuudessa asua. Me emme vielä tiedä, kuinka hyvin kuopus tulee aikanaan arjestaan suoriutumaan, mutta jonkunlaista tukea hän tulee varmasti tarvitsemaan. Meidän perustamassamme hoivakodissa jokainen ihminen saisi tasavertaisen arvostuksen ja kunnioituksen. Siellä soisi aina laulut ja musiikki. Siellä olisi kaikilla hyvä olla.

Armanin ja Miinan herkkä kohtaaminen sai meidän molempien padot aukeamaan ja liikutuimme niin, että keskellämme istunut kuopus kääntyili hämmentyneenä vuoroin kyyneliään pyyhkivän isän ja nyyhkyttävän äidin puoleen.Vessassa kyynelehtivän hoitajan hahmo kertoi kauniisti siitä, että kun tekee sydämellään työtä, säilyy herkkyys, eikä kyynisyys pääse sitä kovettamaan.

Ohjelman aikana ja sen jälkeen tunsimme suurta kiitollisuutta siitä, että kuopus on sellainen, kun on. Kävelevä, itse syövä, toimiva ja kommunikoiva pieni aurinko. Me jaksamme häntä yhdessä hoitaa ja selviydymme arjessamme pääosin hyvin. Meillä on hoitaja, joka tulee mielellään silloin, kun koemme tarvetta käydä kahdestaan lomalla latailemassa akkuja. Meillä on asiat järjestyksessä ja hyvin.

Ja kaikki kyllä järjestyy tulevaisuudessakin.