Puhdasta rakkautta

Sitä tunnen, kun katselen kuopustani jakelemassa pusuja perheenjäsenilleen. Tunteeseen ei sekoitu enää huolta, joka varjosti jokaista hetkeä hänen alkutaipaleellaan. Huoli ei tietenkään ole kokonaan hävinnyt, eikä varmasti häviäkään niin kauan kuin elän, mutta sille on oma aikansa.

Eikä sen aika ole silloin, kun vietämme koko perheen voimin olohuoneessa iltaa. Yksi laittaa puuta takkaan (ja vahtii samalla, että pikkukädet pysyvät kaukana tulisesta luukusta), yksi seisoo käsillään, yksi venyttelee ja jotkut lyövät Uno-kortteja lattiaan. Ja yksi kulkee kaiken keskellä jaellen pusuja vuoroin jokaiselle.

Kuopus, jota pusumaatiksi tai pusukoneeksikin kutsutaan, on ollut pienestä asti kova pussailemaan. Hän pussaa silloin, kun haluaa kiittää jostakin ja silloin kun on vähän hämmentynyt. Hän on oppinut, että pussailullaan hän saa muut huokailemaan ihastuksesta. Hän pussaa käskystä harvemmin, mutta omasta päätöksestään sitäkin useammin. Hän saattaa mennä käskystä pussaamaan jotakin sisarustaan, mutta tekeekin kohdallaan äkkikäännöksen ja antaa pusun vieruskaverille. Ja siitähän naurunremakka syntyy, senkin hän on oppinut.

Sydämessäni läikähtelee katsoessani esikoistani odottamassa siskoltaan pusua. Minä en saa häntä enää pussata. Joskus ohimennen ja yllättäen saan suikattua pusun hänen päälaelleen tai poskelleen, mutta hän välttelee (ainakin näennäisesti) minua huomatessaan aikeeni.

Mutta siinä hän istuu ja ottaa vastaan pikkusiskonsa kädet kaulalleen ja pusun poskelleen. Kummankin silmät loistavat, kirkkaasti kuin takassa palava tuli.

Ja minä pyyhkäisen vaivihkaa silmäkulmaani ja tunnen pakahduttavaa, puhdasta rakkautta.