Syyllisyys on sydämen ääni, eikä sitä siksi saa vaientaa

IMG_7918.jpg

IMG_7922.jpg

 

Olimme puolisoni kanssa nuorehkoja opiskelijoita, kun kaksi vanhinta lastamme syntyi. Pystyimme sumplimaan lasten hoitamisen niin, että saimme molemmat käytyä vuorotellen luennoilla ja tenteissä. Nuoremman ollessa vähän päälle kaksivuotias, päätimme keskittyä kumpikin opiskeluun kunnolla ja laitoimme lapset muutamaksi päiväksi viikossa ryhmäperhepäiväkotiin. 

Päivien kuluessa heräsi vaisto, että tuossa paikassa ei ollut kaikki ihan kunnossa. Jätimme itkevät lapset silti sinne ja sydämet riekaleina kiirehdimme luennoille. Kuukaudet kuluivat ja tuo tunne vain voimistui – ja lapset kapinoivat aina vaan sinne jäämistä. Taistelin kaikin voimin omia vaistojani, sydäntäni ja syyllisyyden ääntä vastaan. Kunnes tuli erään hoitopäivän ilta ja romahdin. 

Olin koko päivän kantanut mielessäni mukana aamuista tapahtumaa hoitopaikan eteisessä. Pieni tyttöni istui penkillä ja taisteli kyyneliään vastaan. Ehkä hän ajatteli, että on turha itkeä, kun hänet kuitenkin sinne jätetään. Veljensä huomasi hänen tukahdutetun olemuksensa ja kävi hakemassa hänelle muovisen kirahvin – sen, jota tyttö hoitopaikassa kantoi mukanaan. Tyttö otti lelun, puristi sen kasvojaan vasten ja hänen pieni vartalonsa vavahteli pidätetystä itkusta.

Illalla lasten jo mentyä nukkumaan, aloin kertoa tästä mieltäni piinaavasta näystä puolisolleni. Kun vihdoin pysähdyimme oikeasti kuuntelemaan vaistojamme ja sydämiämme, oli päätös väistämätön. Seuraavana aamuna puolisoni soitti hoitopaikkaan ja kertoi, että lapsemme jäävät taas kotihoitoon. Ja me jatkoimme sydämet keveinä luentojen sumplimista. 

Elämä on täynnä valintoja. On valintoja, jotka koskevat vain valitsijaa itseensä ja valintoja, joilla on seuraukset myös muihin ihmisiin. Lapsiperheessä aikuisten valintojen seuraukset vaikuttavat lähes aina jollakin tavalla lapsiin. 

Jos vanhempi tekee oman etunsa mukaisen valinnan, saapuu syyllisyys – tuo itsepintainen pikku pirulainen – siitä supisemaan. Kaikki eivät tätä ääntä juurikaan kuule, toiset eivät sen supinoilta paljon muuta kuulekaan. Terve syyllisyys on sisäisen moraalin juoksupoika ja se laitetaan asialle silloin, kun valinta on tehty moraalin vastaisesti. 

On olemassa myös vääränlaista syyllisyyttä. Vanhempi voi kokea jatkuvaa syyllisyyttä järjellä ajatellen mitättömistäkin asioista. Silloin syyllisyyttä on opittava suitsimaan ja etsittävä todelliset syyt sen takaa. 

Tässä ajassa syyllisyyden inhottava ääni halutaan vaientaa. Elämän tärkein pyrkimys tuntuu usein olevan oman onnellisuutensa etsiminen. Esteet omaan onnen ja harrastusten tieltä huiskitaan pois, lapsetkin. Sisältäpäin tulevalla syyllisyydellä onkin tärkeä tehtävä saada vanhempi laittamaan lapsensa edun ensisijalle. Syyllisyys on siis lapsen asialla. Vaientamisen sijaan sitä pitäisi pysähtyä kuuntelemaan ja pohtia valintojaan uudestaan. Voisinko sittenkin tehdä toisin? Ajattelinko tarpeeksi lapseni parasta valinnan tehdessäni?

Tuona iltana makasin sängyllä itkusta voipuneena ja päätin, että tästä lähtien kuuntelisin ja tottelisin lasteni asioissa aina sydämeni ääntä – eli sitä, mitä äidinvaistoni voimakkaasti kertovat. Yrittäisin muistaa katsoa elämää isona kuvana edessäni. Huomaisin silloin, kuinka nopeasti lapsuus on ohitse – kohta he jo kulkevat omia polkujaan pitkät sääret harppoen. 

Katuisinko silloin käsilläni olevaa valintaa?

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *