Tätä kuuluu

 

Kun rajaa blogin johonkin tiettyyn aiheeseen, käy välillä niin, että siitä ei jaksa kirjoittaa. Ainakin minulle käy niin.

Erityisyys on läsnä elämässäni kokoajan, mutta en kuitenkaan pyöri asian ympärillä jatkuvasti. Minulla on myös paljon muuta elämää (kuten kuvista näkyy). On aikoja, jolloin melkein unohdan, että arkemme on erilaista, ja on aikoja, kun muistan sen liiankin hyvin. Nyt on ollut aika, että elämä on soljunut eteenpäin hyvin ja omalla painollaan.

Vaikka erityiseni tuo omat haasteensa jokaiseen päivään, olen ajan kanssa sopeutunut tilanteeseen ja ajatukseni täyttyvät myös muista asioista. Tiedän, että minun on helppo sanoa ja kokea näin, koska lapseni on perusterve ja hyväntuulinen. Muistankin olla siitä usein kiitollinen ja tiedostan, että tilanne voisi olla myös paljon vaikeampi.

Ylimääräisen sydämenlyönnin on tuonut ajatus eräästä puhelusta, jonka pitäisi minut näinä aikoina tavoittaa. Mutta en jää siihenkään pelkoon kiinni, vaan katson sitten, mitä puhelu sisältää ja miten siihen reagoin.

Yhtenä iltana makoilin juuri nukahtaneen kuopukseni vieressä. Katselin häneen untaan ja rakkaita kasvojaan. Yhtäkkinen sääli pikkuistani kohtaan vyöryi ylitseni ja sai minut kyynelehtimään. Mietin, minkälainen hän olisi, jos kaikki olisi mennyt niin kuin sisaruksillaankin. Surin sitä, miksi hän ei saanut syntyä ilman haasteitaan ja elää tavallisen lapsen elämää.

Pikkuhiljaa päästin irti näistä ajatuksista ja tunteista. Annoin niiden mennä. Ja ajattelin, että näin se menee. Nämä tunteet ovat oleva osa elämääni. Mutta ne eivät saa minua enää kokonaan valtaansa. Ne ovat kuin yllätysvieraita, jotka käyvät ja lähtevät. Tulevat usein silloin, kun en osaa odottaa. Ja muistuttavat siitä, mistä selvisin ja minne en haluaisi koskaan enää kadota.

 

Ps. Merianne oli listannut blogissaan useita erilaisia erityislapsiaiheisia blogeja. Pääset lukemaan postauksen täältä:

https://www.kaksplus.fi/blogit/meriannenmielessa/2018/02/11/erityislasten-vanhempien-blogeja-joko-luet-naita/#comment-13233