Uskomaton leppäkerttunäky ja muita pysähtymisiä

Leppäkertuista ei tullut kuvaa, mutta tällaiseen asiaan törmäsin eilen metsälenkillä.

Kuinka paljon sitä aikuinen ihminen ohittaakaan asioita vain siksi, että on niin urautunut katsomaan elämää omasta näkövinkkelistään ja korkeudestaan käsin. Asioita, jotka hämmästyttävät niin, että niitä tekisi mieli ihmetellä muiden kyllästymiseen asti. Uskomattomia asioita, jotka tapahtuvat lähellä ja jopa aivan jalkojen juuressa – kuten minulle viikonloppuna kävi:

Olimme kuopuksen kanssa pihallamme, kuopus omenapuun juurella istuen. Hän halusi ottaa puun rungossa olevan jänissuojan pois, ja värkkäsi sen kanssa. Minä seurasin hänen touhuaan ja taisin vähän haukotellakin siinä. Kyykistyin kuitenkin siihen hänen vierelleen ja loin katseeni allamme olevaan nurmikkoon. Huomasin pienen leppäkertun kävelevän jalkani vieressä heinänkortta pitkin, ja osoitin sitä kuopukselle. Katsellessamme sitä huomasin sen vieressä toisen leppäkertun…ja kolmannen, neljännen, kymmenennen ja niin edelleen! Pienellä alueella ympärillämme kuhisi leppäkerttuja. Niitä oli kymmeniä ja kymmeniä, ehkä jopa satoja. Me olimme joutuneet keskelle leppäkerttumerta ja katselimme niitä liikkumatta ja ihmetellen.

Tälle ilmiölle löytyy varmasti ihan biologinen selitys. Ehkä ne olivat talvehtineet omapuun rungon vieressä olevien kuivien lehtien alla ja lähteneet nyt ilmojen lämmettyä porukalla liikkeelle? En ole kuitenkaan koskaan nähnyt vastaavaa. Ja tämäkin kerta olisi jäänyt huomaamatta, ellei kuopus olisi ”pakottanut” minua pysähtymään ja laskeutumaan kyykylleni. Seisoessani en ollut niitä huomannut.

Kun vihdoin maltoimme nousta tuon kiehtovan näyn keskeltä, lehahteli meistä molemmista leppäkerttuja ilmaan.

Tämän harvinaisen leppäkerttuepisodin lisäksi kuopus on pysäytellyt minua myös kuuntelemaan luonnon ääniä. Meillä on tapana jäädä päiväkodista tullessamme vähäksi aikaa ulkoilemaan ja usein suuntammekin jossakin vaiheessa pihalta metsään. Joskus minua väsyttää ja ajatukset askaroivat aivan muualla, kuin siinä metsäisessä hetkessämme.

Kuopuksella on tarkka kuulo ja hän pysähtyy usein kuulostelemaan luonnon ja lintujen ääniä. Joskus hän nauraa kikattaa, kun lintukuoro laittaa parastaan. Kuopuksen reagointi saa minutkin pysähtymään ja kuulostelemaan. Ja mikä parasta, unohtamaan mielessä pyörivät asiat ja keskittymään hetkeen!

Hän on oma pieni meditaatio-opettajani.