Vain silmänräpäys – ja kaikki voi muuttua.

Oli lämmin kesäilta. Olimme luvanneet lapsille, että menemme kaupungin kauniiseen merenrantaan iltauinnille. Päivisin olimme karttaneet tuota paikkaa sen kohtuuttoman väentungoksen takia. Polttavat helteet kun vetivät ihmiset sankoin joukoin veden äärelle vilvoitusta hakemaan. 

Päivän painuessa iltaan, mutta lämpömittarin tököttäessä yhä itsepintaisesti kolmenkymmenen kieppeillä, pukivat lapset päälleen uimapuvut. Mitään muuta ei tarvitsisi ottaa mukaan, neuvoin. Minä huolehtisin siitä, että jokaiselle olisi pyyhe ja vähän juotavaa mukana rantakassissa.

Niinpä pakkauduimme autoon ja valmistauduimme lähtemään kotipihastamme kohti kaupunkia. Esikoinen halusi jäädä kotiin. Ei kuulemma tehnyt nyt mieli uida, ja ystävän kanssa oli hyvä fortnitepeli kesken. Huolehdin ovet lukkoon ja varmistin, että hänellä oli puhelimessaan tarpeeksi virtaa. Kävimme nopeasti läpi turvallisuusohjeet: ovea ei aukaista tuntemattomalle, ulos ei saa lähteä ja pitää soittaa heti, jos tulee jonkinlainen hätä. Huikkasimme heiheit, suljin oven huolellisesti ja hyppäsin jo odottavaan autoon. 

Autossa tunnelma oli iloinen ja innostunut. Ajattelin, että olemme kuin espanjalainen perhe lähdössä myöhäiseen illanviettoon. Samaan aikaan, kun suomalaislapset painavat päänsä tyynyihinsä ja nukahtavat uniinsa. 

Liikkumaton kuumuus vaihtui pian auton ilmastoinnista puhaltavaan viileyteen ja kuivatti pisaroivan hien otsalta. Myös minulla oli bikinit jo valmiiksi päällä uimista varten, mutta auton viileydessä aloin epäillä, jäisiköhän minulta uiminen kuitenkin tällä kertaa väliin. 

Ajelimme rauhassa moottoritietä ja puhelimme, että tämä kesä oli ollut niin hyvä, vaikka emme olleet mitään sen kummempaa tehneetkään. Lämpö tekee ihmeitä ihmisille, niin lapsille kuin aikuisillekin. Vaikka olimmekin välillä valvomisesta väsyneitä, oli mieli kuitenkin hyvä ja onnellinen. Ja vaikka kuopus vaati edelleenkin jatkuvaa hoitamista ja huolehtimista, hänen kanssaan pystyi tehdä ihan samoja asioita kuin oli aina voinut sisarustensakin kanssa tehdä. Hän kulki sujuvasti kaikessa mukanamme. 

Aloimme saapua kohti määränpäätä. Puoliso pysäytti auton liikennevaloihin. Kun vihreä nuolivalo vaihtui, lähdimme kaartamaan risteyksen poikki rantaan johtavalle tielle. Yhtäkkiä, kuin tyhjästä tuli sivulta kovaa vauhtia auto suoraan meitä kohti. Minä ehdin vain huutaa refleksinomaista ja alkukantaista huutoa, ja puolisoni ehti vähän jarruttaa ja kääntää autoa niin, että tuo auto törmäsi meidän auton keulaan, eikä sivuun. 

Jännää on se, että en muista itse törmäyksestä mitään. En muista, kuinka heilahdin eteenpäin, en muista törmäyksen ja jarrutuksen ääniä enkä sitä, miten puoliso oli ajanut automme sivuun tieltä. 

Muistan vasta sen, kun olemme tien reunassa ja lapset huutavat ja itkevät ääneen hysteerisesti. Kyselen ja näen, että kenellekään ei ole tapahtunut mitään, että itku johtuu vain järkytyksestä. Tilanteen silminnäkijäksi sattunut ensihoitaja juoksee autollemme ja kyselee jokaiselta vointia. Lapset itkevät hysteerisesti, mutta vastaan, että kaikki näyttäisi olevan muuten kunnossa. Myös minulla kuristaa itku kurkussa, mutta nielaisen sen monta kertaa ja ajattelen, että itken sitten rauhassa jälkeenpäin. Nyt minun täytyy olla lasteni edessä rauhoittava aikuinen, koska mitään pahaa ei ole tapahtunut. Automme on lopullisesti pilalla, mutta peltiä saa aina ostettua lisää.

Pikkuhiljaa tilanne autossa alkaa tasaantua ja lapset kertaavat uudestaan ja uudestaan tapahtunutta. Puolisoni selvittää asiaa ulkona, peltiromu käydään siivoamassa tieltä ja päälle ajanut kuski pyytelee itsekin hieman shokissa vuolaasti anteeksi. Hän myöntää ajaneensa vanhalla keltaisella, ajatellen ehtivänsä vielä. 

En tunne vihaa, en raivoa. Tunnen vain loputonta kiitollisuutta siitä, että olemme kaikki ehjinä ja hengissä. Elämä yllättää ja näinkin voi käydä. Yhden ihmisen väärä valinta voi aiheuttaa monen elämään lopullista tuhoa ja tuskaa. Meille kävi kuitenkin hyvin, kaikesta huolimatta. 

Auto lähtee hinausauton mukaan ja me menemme meitä hakemaan tulleen kyytiin. Matkalla laitan esikoiselle viestin: onko siellä kaikki hyvin?

Lapset itkeskelevät asiaa koko kotimatkan ja sanomme heille, että itkekää vain, antakaa kaiken järkytyksen tulla ulos. Kotiin saavuttuamme lapset juoksevat sisälle kertomaan tapahtumasta esikoiselle. Kuulen ulos lasten itkun ja esikoisen pelon tukahduttaman äänen hänen toistellessaan sisaruksilleen ”mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?” Juoksen sisälle ja kerron hänelle tilanteen. Esikoinen joutui kokemaan oman järkytyksensä niinä epätietoisuuden hetkinä, kun sisaruksensa saivat itkultaan sanottua vain ”kolari”, eikä minua näkynyt.

Illalla peittelemme lapset olohuoneeseen siskonpetiin. Lähelle toisiaan ja lähelle meidän makuuhuonettamme. Juttelemme vielä asiasta ja siitä, minkälainen tilanne voisi pahemmassa tapauksessa olla. Lupaamme, että meidät saa tulla herättämään milloin vain, jos asia alkaa yöllä ahdistamaan. 

Talon hiljentyessä on jo myöhä yö. Kuulen unen ääniä ja tuhinaa hiljaisessa ja lämpimässä kesäyössä. Ristin käteni ja kiitän perheestäni ja elämästä. Tästäkin päivästä. Kyyneleet valuvat ohimoitani pitkin päätyen tummiksi läikiksi tyynylleni. Nukahdan uneen ja nukun sikeästi aamuun asti. 

Aamuun, johon saan herätä kiitollisena ja onnellisena. Tuntematta tuskaa, joka juuri ohitti minut niin läheltä.