Voin valita, valitanko (elämä on järjestelykysymys)
Olen joskus kokenut, että erityislapsen äitinä minun kuuluisi enemmän valittaa arjen rankkuudesta. Valittaminenkin on toki joskus mukavaa ja tarpeellista – ja varsinkin sellaisessa seurassa, jossa on yhteinen ymmärrys valitusaiheesta.
Minulla on erityinen lapsi, mutta elän silti enimmäkseen hyvää ja mielekästä elämää. En jaksa jäädä kiinni valittamiseen ja negatiivisuuteen, vaikka siihen voisi ollakin syytä. Kuopus – niin kertakaikkisen hurmaava persoona kuin onkin – vaatii kuitenkin paljon enemmän hoivaa ja huolehtimista, kuin sisaruksensa samanikäisinä. Eikä ole varmuutta, kuinka paljon hän tulee sitä tarvitsemaan tulevaisuudessakin.
Olen ratkaisukeskeinen ihminen. Kuopuksen erityisyyttä en voi ratkaista, mutta sen voin, miten suhtaudun siihen. En suunnitellut elämääni erityslapsen kanssa, mutta sellainen elämä minulle nyt annettiin, ja se täytyy vain hyväksyä. Se ei tarkoita, että elämäni olisi jotenkin huonompaa, vaan päinvastoin. Sen kautta voin saada jotakin sellaista, mitä ilman olisin muuten jäänyt. Työntäyteisempää se kuitenkin on, mutta ihminen venyy yllättävän paljon, kun täytyy. Olemme puolisoni kanssa usein nauraneet, että pyllyn nostaminen sohvalta vähän väliä pitää meidät kunnossa.
Moni asia elämässä on järjestelykysymys. Miksi jäädä ankeuteen, pysähtyneisyyteen ja katkeruuteen, kun asialle voi yleensä tehdä jotakin. Erityisyyttä ei voi muuttaa, mutta elämää (harrastukset, vapaa-aika, kodin laittaminen, lapsen hoitojärjestelyt yms.) voi järjestää niin, että kokee tyytyväisyyttä. Ja jos näiden asioiden muuttaminen tuntuu mahdottomalta, voi aloittaa oman pään sisältä ja opetella päästämään irti negatiivisuudesta. Hyväksymisellä on siinä tärkeä rooli. En ikinä suostuisi jäämään uhriksi omaan elämääni, sen verran itsekäs olen. Ja jos itsellä ei ole keinoja päästä irti negatiivisuudesta, avuksi on olemassa paljon kirjallisuutta ja ammattiauttajia.
Minun haasteeni on asioiden liiallinen huolehtiminen (ja siitä ahdistuminen) ja teen sen kanssa töitä varmasti loppuun asti. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elämäni pyörisi pelkästään huolien ympärillä (senkin olen kokenut kuopuksen ensimmäisinä vuosina). Se on vain yksi ominaisuuksistani, joka kumpuaa herkkyydestä, ja jonka kanssa minun on osattava elää.
Joku voisi nyt ajatella, että helppoahan sinulla on kirjoitella noin lennokkaita lauseita, koska sinulla on puoliso, jonka kanssa jakaa arjen. Ja tottahan se on. Meitä on kaksi yhtä tekevää, pystyvää ja vastuuntuntoista aikuista pyörittämässä tätä kiireistä ja väsyttävää, mutta samalla niin merkityksellistä lapsiperhearkea. (Olemmekin puoleksi huumorilla puolisoni kanssa todenneet toisillemme, että luuseri se, joka tästä lähtee ja jättää toisen selviytymään.)
Voin vain kuvitella, kuinka paljon raskaampaa olisi huolehtia arjesta yksin. Moni sen joutuu kuitenkin omasta tahdostaan tai tahtomattaan tekemään. Silloin yrittäisin pitää mielessäni sen ajatuksen, että elämällä voi olla vaikka mitä mahtavaa vielä annettavanaan. Nyt on raskasta ja sinnitellään, mutta en voi nähdä (onneksi!) viiden vuoden tai vuoden päähän. Ehkä huomenna yllättää jokin onni, kuka tietää. Toivon säilyttäminen on tärkeintä.
Ja jotta ei jää epäselväksi, en tarkoita tässä sellaista hampaat irvessä nauramista, vaikka sydän märkäni, kuten karjalaiset ovat asian ratkaisseet. Huonoja päiviä ja aikoja kuuluu olla ja ne on hyvä kohdata sellaisinaan. Surra ja murehtia silloin, kun on sille aihetta. Käydä tuntemukset rehellisesti läpi päästäkseen niistä eteenpäin. Tarkoitan ennemminkin sellaista yleistä elämäasennetta. Sitä, että ottaa vastuun elämästään ja pyrkii tekemään siitä mielekkään. Ja jos ei itsellä ole siihen keinoja, uskaltaa hakea apua ulkopuolelta.
Katkeruus on pysähtynyttä ja jumittavaa, eikä siinä ole tilaa henkiselle kasvulle. Ja elämänkriisit, jos jotkut, voivat olla sysäyksiä itsensä tutkiskelemiseen ja oppimiseen. Ja sitä kautta henkiseen kasvuun, joka parhaimmillaan johtaa muutokseen ja elämänlaadun paranemiseen.
Täällä olen miettinyt aihetta lisää: