Yhtenä ärtyneenä päivänä

Villasukat vilustumista vastaan

 

Heräsin eilen aamulla ärtyneenä. Unta olisi riittänyt vielä vaikka kuinka paljon, mutta noustava oli. Olin taas edellisenä iltana omaa tyhmyyttäni venyttänyt nukkumaan menoa (enkö milloinkaan opi?), eikä nukutut tunnit riittäneet saamaan oloani levänneeksi. Olotila ei suinkaan kohentunut siitä, että huomasin kurkun aristavan nielaistessa ja olon olevan muutenkin hutera ja puolikuntoinen.

Heti aamukahvin (kehoni sietämät puoli kupillista) jälkeen iski stressi päälle. Työjutut pyörivät epämääräisinä mielessä ja deadlinet tuntuivat vyöryvän kohti raskaana massana. Päätin, että kuopuksen päiväunien aikaan edistän keskeneräistä työtä ja saan näin jotakin selkeyttä asiaan. 

Mutta kuopushan vaistosi rauhattomuuteni ja yritykseni nukuttaa hänet nopeasti, eikä (tietenkään!) nukahtanut. Puolen tunnin yrityksen jälkeen nappasin läppärin syliini ja päästin kuopuksen leikkimään. Kesken näpyttelyn soi puhelin – yhdelle lapsista oli noussut kuume ja hänet piti hakea kotiin kesken koulupäivän.  

Kotiin saavuttuamme annoin potilaalle lääkettä ja juotavaa ja peittelin hänet vällyjen alle. Säälitti kuumeinen lapsi, mutta samalla harmitti. Jos tämä tauti tarttuu kuopukseen, mikä on todennäköistä, joudumme skippaamaan päiväkodin tältä viikolta. Jos tauti käy läpi koko perheen, mikä on sekin todennäköistä, miten käy minun töideni? Miten saan järjestettyä tapaamiset ja valmisteltua työt? Apua! (Tässä vaiheessa kadehdin sydämeni kyllyydestä lapsettomia yrittäjiä, jotka saavat kaiken ajan, siis kaiken ajan vain keskittyä itseensä ja omiin töihinsä.)

Iltapäivän jälkeen laitoin puolisolle (päivän neutraaleimman) viestin, jossa kehotin häntä tuomaan kassillisen herkkuja töistä tullessaan. Viinirypäleet, suklaalevy, sekä karkki- ja sipsipussit sylissäni vetäydyin sitten huoneeseeni lukkojen taakse. Puoliso keitti viisaana miehenä minulle mukaan vielä inkiväärishotin – hänkin hyötyy siitä, että minä pysyn terveenä, hehe. 

Illan pimentyessä makoilin vielä saunan lauteilla löylyä heitellen ja ajattelin, että tämmöistä tämä elämä on. Välillä on huonoja päiviä, oli siihen todellista syytä tai ei. Tunsin kuinka ärtymys ja stressi valuivat lämpimän veden mukana pesuhuoneen lattiakaivoon – kaikki on oikeasti niin hyvin! Kurkkukipukin oli hellittänyt ja deadlineihin oli oikeasti vielä useampi päivä aikaa. Yksi lapsista oli sairaana, mutta muu perhe vielä terveenä. Turhaan harmittelin jo taudin mahdollista tarttumistakin. Järkevää olisi harmitella vasta sitten, jos niin käy (opinkohan tätäkään koskaan?).

Ja mitä lapsettoman elämän kadehtimiseen tulee, totuus on se, että en ikinä vaihtaisi osaani mihinkään. Tämä on juuri sitä elämää mitä haluan ja mitä saan elää.