Taaperon tahto

Taaperon ruokailu on melko suloista pitkään. Pelkästään suloista. Varsinkin jos ruokahalu on hyvä, jokainen ruokailutapahtuma on toisen marsumaisen pupeltamisen ihailua. Puolet ruoasta on katossa ja puolet ehkä masussa.

Sitten kuvaan alkaa astua havainnot ja oma tahto. ”Heetkinen, mullahan on tällaiset nahkaiset sauvat, joilla voi tarttua kaikkeen… ja NOIN lähti jogurtit tuota yhtä pelleä (isiä) kohti…” Kaikki ei olekaan enää pelkkää fun and games. Joskus nimittäin on juuri silitetty työpaita päällä, töihin lähtöön 10min ja laatankeltaiset mangot rinnuksilla. Jossain vaiheessa tosin ei jaksa enää hirveästi välittää, työkavereita ne vain on.

Seuraavassa vaiheessa suurin oivallus oli itsesyöminen. Kolikon kääntöpuoli on nimen omaan vain ja ainoastaan ​itsesyöminen. Pari kertaa olemme vieläpä erehtyneet tekemään kalakeittoa. Meidän ruokailutilamme matto hautoo jo selkeästi itsemurhaa. Onneksi vanha pinttynyt kalahan ei haise…

Ja koska kehitys kehittyy ja taapero tahtoo, hyvin nopeasti hylättiin myös syöttötuoli. Kaveri on muka jo niin iso, että pöydässä pitää istua niin kuin muutkin. Mutta kuitenkin niin pieni, että on sopivaa kömpiä pöydälle polvet ruoista liukuen hervottoman räkäryksen säestämänä. Todella helppoa olla vihainen. Toisaalta mahtavaa, että minimiehellä on huumorintajua. 

Ihanahan se on <3

ruokailu1.jpg

 

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus

”Suklaatorttunne, olkaa hyvä.”

Olen ollut pienestä pitäen kova matkustelemaan (mistä iso kiitos omille vanhemmilleni) ja saman haluan tarjota myös pojalleni. Olen saanut valtavasti näkemystä ja kokemusta maailman ilmiöistä ja ihmisten kohtaamisista. Hassuimmat tarinat ovat sitli hyvinkin arkisia.

Kesällä olimme jo toista kertaa ulkomaanreissulla taaperon kanssa, tällä kertaa Maltalla. Tarkoituksemme oli rentoutua, levätä ja syödä hyvin. Nähtävyydet eivät ole mielekästä puuhaa pienokaisen kanssa, voitte hyvin uskoa. 

Hotellivalintamme osui nappiin, ja heti ensimmäisenä iltana päätimme oikein allerkirjoittaen ”kiittää” perhevetoisen majapaikkamme loistavaa henkilökuntaa. Mukavan rauhallinen päivä huipentui hotellin oman fine dining -ravintolan maittavaan päivälliseen, joka kuitenkin loppui kuin Tomi Metsäkedon tähdet tähdet-pesti, kun kesken kaiken bongasimme omituisen pökäleen keskeltä lattiaa viereisten ruokalijoiden pöydän läheisyydestä. Poika kun tykkään vaellella, niin johan annoimme hurmurin painella ympäri ruokailusalia hauskuuttamassa muita vieraita. Kakkahuumori ei ehkä ruokaillessa ollut kuitenkaan se paras veto.

Usain Bolt ei lähde telineistä niin kuin vaimoni pöydästä, kun millisekunneissa tajusimme, että vaippa on pettänyt. Poika kainaloon ja huoltamolle. Isä, siis minä, jäi pöytään odottelemaan hieman hartiat lysyssä jälkiruokaa ja laskua. Siinä sitten ironisesti vetelin naama ruskeana suklaakakkua napaan samalla, kun vertaistorttu muistutti olemassaolostaan monin aistein. Itsekin taisin lopulta liueta ilman suurempia katsekontakteja muihin illallistajiin. 

Jotenkin jännä hymy oli vastaanottotiskin tytöillä seuraavana aamuna. 

mini maltalla.jpg

​<3

 

juraratia.com

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus