Taaperon ruokailu on melko suloista pitkään. Pelkästään suloista. Varsinkin jos ruokahalu on hyvä, jokainen ruokailutapahtuma on toisen marsumaisen pupeltamisen ihailua. Puolet ruoasta on katossa ja puolet ehkä masussa.

Sitten kuvaan alkaa astua havainnot ja oma tahto. ”Heetkinen, mullahan on tällaiset nahkaiset sauvat, joilla voi tarttua kaikkeen… ja NOIN lähti jogurtit tuota yhtä pelleä (isiä) kohti…” Kaikki ei olekaan enää pelkkää fun and games. Joskus nimittäin on juuri silitetty työpaita päällä, töihin lähtöön 10min ja laatankeltaiset mangot rinnuksilla. Jossain vaiheessa tosin ei jaksa enää hirveästi välittää, työkavereita ne vain on.

Seuraavassa vaiheessa suurin oivallus oli itsesyöminen. Kolikon kääntöpuoli on nimen omaan vain ja ainoastaan ​itsesyöminen. Pari kertaa olemme vieläpä erehtyneet tekemään kalakeittoa. Meidän ruokailutilamme matto hautoo jo selkeästi itsemurhaa. Onneksi vanha pinttynyt kalahan ei haise…

Ja koska kehitys kehittyy ja taapero tahtoo, hyvin nopeasti hylättiin myös syöttötuoli. Kaveri on muka jo niin iso, että pöydässä pitää istua niin kuin muutkin. Mutta kuitenkin niin pieni, että on sopivaa kömpiä pöydälle polvet ruoista liukuen hervottoman räkäryksen säestämänä. Todella helppoa olla vihainen. Toisaalta mahtavaa, että minimiehellä on huumorintajua. 

Ihanahan se on <3