Lastenpsykologi Jari Sinkkonen on jonkinasteinen suosikkini. Pari hänen kirjaansa jo lukeneena, ahmaisin tässä viikolla yhden artikkelin, joka käsitteli tapetilla ollutta seksuaalista ahdistelua, ja nimen omaan siitä näkökulmasta, millaisista olosuhteista poikalapsi kohti aikuisuutta lähtee samoilemaan.

Tunsin lämpimän helpotuksen läikähdyksen sydämessäni heti alkuun, kun sain lukea, että pojista tulee tasapainoisempia ja seksuaalisesti valmiimpia jos heitä halaa ja koskettaa päivittäin. Meillä ei kosketuksia nimittäin säästellä. En enää tiedä, mitä elämä olisi ilman yhteyttä, joka kosketuksen kautta tulee omaan taaperoon. Rakkauden ja kiintymyksen määrää on vaikea kuvata. Ehkä elämä oli onttoa aiemmin, en muista. 

Lapsi ymmärtää vähitellen kosketuksen merkityksen ja intimiteetin sekä herkkyyden, kun sen saa omakohtaisesti kokea. Tuntuu jotenkin intuitiivisen loogiselta, että jos itse kokee jonkin arvokkaaksi, ei sitä halua myöskään halventaa. Epäsovinnaisessa seksuaalisessa käytöksessä taitaa olla jotain tällaista kyseessä. Ymmärrys toisen ihmisen herkkyydestä on tällöin vajavaista, ja empatian puute ilmeistä.

Artikkelin tekstissä tuli kuitenkin haaste aika pian: kosketuksen, halailun, rutistamisen, painin… niiden tulisi jatkua aikuisuuden kynnykselle. Se ei ole varsinkaan meille suomalaisille tuttua. Pojat vieroitetaan erityisesti isän kosketuksesta melko nuorina. Nyt ajattelen, että tottahan toki nuuttailen ”vauvaani” vielä, kun hän on kymmenen vuotias tai vanhempikin, mutta mitä jos hän kokee sen ahdistavana matkalla miehisyyteen? Jos hän vaikka on jo kavereilta saanut sellaisen mallin, että on oltava omillaan? Minulla ei ole vielä vastausta, eikä varsinkaan ratkaisua. Ehkä otan riskin.

Tai ehkä riskiä ei tarvitse ottaa. Jos kosketus on jatkunut koko elämän, ei ilman sitä osaa toinenkaan osapuoli elää. Mutta tällaiset asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä edes silloin, kun kerran niitä jaksaa ajatella. Josku väsymme töiden tai muiden ulkopuolisten paineiden puristuksessa ja unohdamme antaa tärkeän (ehkä tärkeimmän) panoksen elämässämme. Siinä missä parisuhde, myös vanhemmuus ja yhteys omaan lapseen kysyy tahtoa, omistautumista ja välillä ihan rehellistä työtä.

Onneksi parempaa palkintoa näistä ”uhrauksista” ei voi saada.

<3

juraratia.com