”Suklaatorttunne, olkaa hyvä.”

Olen ollut pienestä pitäen kova matkustelemaan (mistä iso kiitos omille vanhemmilleni) ja saman haluan tarjota myös pojalleni. Olen saanut valtavasti näkemystä ja kokemusta maailman ilmiöistä ja ihmisten kohtaamisista. Hassuimmat tarinat ovat sitli hyvinkin arkisia.

Kesällä olimme jo toista kertaa ulkomaanreissulla taaperon kanssa, tällä kertaa Maltalla. Tarkoituksemme oli rentoutua, levätä ja syödä hyvin. Nähtävyydet eivät ole mielekästä puuhaa pienokaisen kanssa, voitte hyvin uskoa. 

Hotellivalintamme osui nappiin, ja heti ensimmäisenä iltana päätimme oikein allerkirjoittaen ”kiittää” perhevetoisen majapaikkamme loistavaa henkilökuntaa. Mukavan rauhallinen päivä huipentui hotellin oman fine dining -ravintolan maittavaan päivälliseen, joka kuitenkin loppui kuin Tomi Metsäkedon tähdet tähdet-pesti, kun kesken kaiken bongasimme omituisen pökäleen keskeltä lattiaa viereisten ruokalijoiden pöydän läheisyydestä. Poika kun tykkään vaellella, niin johan annoimme hurmurin painella ympäri ruokailusalia hauskuuttamassa muita vieraita. Kakkahuumori ei ehkä ruokaillessa ollut kuitenkaan se paras veto.

Usain Bolt ei lähde telineistä niin kuin vaimoni pöydästä, kun millisekunneissa tajusimme, että vaippa on pettänyt. Poika kainaloon ja huoltamolle. Isä, siis minä, jäi pöytään odottelemaan hieman hartiat lysyssä jälkiruokaa ja laskua. Siinä sitten ironisesti vetelin naama ruskeana suklaakakkua napaan samalla, kun vertaistorttu muistutti olemassaolostaan monin aistein. Itsekin taisin lopulta liueta ilman suurempia katsekontakteja muihin illallistajiin. 

Jotenkin jännä hymy oli vastaanottotiskin tytöillä seuraavana aamuna. 

​<3

juraratia.com