Voi itku.

Tämä itkuisuus on hämmentävää. Tuntuu, kuin joku aiemmin mua kasassa pitänyt rakenne ois kadonnut tuhkana tuuleen ja nyt, jos joku asia ottaa päähän, niin ärsyyntymisen ja hyökkäämisen sijasta olen heti asian kanssa auki ja paljas ja itken kurjuuttani. Varmaan tää on just sitä paljon puhuttua hormoonimylläkkää. Luulin, että se olisi aiheuttanut vain niitä absurdeja pystyn ajelemaan omat sääreni / laitan raskausvaatteet pois vaatekaapista / veli tulee tänään kylään –itkuja, mutta näköjään myös tätä muuta.

Toki on esimerkiksi parisuhteen kannalta hedelmällisempää, että kun mua harmittaa, että mies ei kerkiä töiden teoltaan huomioida mua tarpeeksi ja kaipaisin läheisyyttä, niin en normaaliin tapaani ala vittumaiseksi ja katkeraksi, vaan itken sohvalla ja sönkötän, että haluan, että pitäisit musta kiinni. Helpompi varmasti ymmärtää, mistä on kyse. Mutta on tässä silti tottumista. En muista milloin oisin ollut näin auki, kaikki näin pinnassa ja suojatta.

Mutta/ja: en pidä tätä lainkaan huonona asiana. Ehkä ne kaikki vuosien saatossa padotut itkut nyt pikku hiljaa alkaa valumaan ulos? En aio estää.