Omaa aikaa

Mieheni harrastaa perhokalastusta ja on käynyt koko suhteemme ajan (ja sitä ennen ikuisuuden) useamman kerran vuodessa eri kohteissa kalareissuilla. Juttelimme jo keväällä, että kuinka pitkän reissun hän nyt elokuussa on ajatellut tekevänsä ja annoin siunaukseni kahdelle eri reissulle, jotka molemmat kestävät reilun viikon. Oma vointini on ollut niin hyvä, että pärjään kyllä kotona koiran kanssa. Elokuun loppupuolen reissun ajaksi olen sopinut ystäväni kanssa, että hän on synnärivalmiudessa, jos meidän tyyppi päättäisikin tulla maailmaan 6-7 viikkoa etuajassa. Toki jos alkaisi näyttää siltä, että vointini heikkenee yhtäkkiä niin varmaan jouduttaisiin miettimään, että onko reissulle järkevää lähteä.

Tiedän, että kumppanini tietää tämän olevan viimeisiä mahdollisuuksia olla näin helposti näin paljon poissa kotoa. Olemme puhuneet tulevaisuuden ajankäytöstä paljon. Minä tarvitsen paljon omaa aikaa, mutta tarvitsen sitä arjessa. Kun tulen töistä kotiin, en välttämättä halua puhua mitään kenellekään tuntiin, saatikka halata tai pussata (ja kyllä, odotan mielenkiinnolla ja vähän kauhulla, miten asetun lapsiperhearkeen näiden piirteideni ja tarpeideni kanssa). Olen ollut tosi tyytyväinen siitä, että mies on välillä yli viikon poissa, enkä kotimaan työreissuistakaan koe kärsiväni. Aika näyttää, miten käy kun meitä on kolme.

Joudumme varmasti sumplimaan jatkossa, että molemmat saavat toteuttaa omia reissu- ja poissaolotarpeitaan, mutta eiköhän me jotain keksitä. Pahin skenaario on se, että jompikumpi meistä heittäytyy marttyyriksi eikä puhu siitä, mitä haluaa.

Aika monien reaktio näistä elokuun kalareissuista puhuessa on pieni silmien pyörittely ja huokailu, mutta kyllä minusta on ihan taivaallista olla yksin kotona monta päivää. Parin päivän päästä sitten on ihan kiva taas halailla ja pussailla, kun karvanaama taas kotiutuu lohiensa kanssa.