Aika ottaa rennosti ja pyytää apua.

Alan pikkuhiljaa tottua tähän, että en oikein jaksa tehdä asioita normaaliin tahtiin. Alkuraskaudesta teki tiukkaa, kun muutossa en voinut nostella painavia asioita ja olin seuraavana päivänä niin väsynyt, että makasin sohvalla koko sunnuntain miehen laittaessa tavaroita paikoilleen. Muistuttelin pitkään vähän väliä siitä, että ”kyllä mä tekisin, jos voisin” ja koin hirveää syyllisyyttä (ja sitä kautta myös äksyilin ihan turhaan) siitä, etten voi tehdä omaa osaani asioista. Oon yleensä aika toimelias ja teen paljon ja vauhdikkaasti – silloin kun jotain pitää tehdä. Löytyy minusta myös se puoli, että makaan surutta monta päivää paikoillani tuijottaen sarjoja tai kirjaa lukien. Avun pyytäminen ei ole mulle helppoa. Olen opetellut sitä jo ennen raskautta, mutta nyt, kun sitä ihan oikeasti monessa kohtaa tarvitsee, niin se tuntui alkuun hirvittävän vaikealta. Sen hyväksyminen on ollut prosessi, että nyt näitä rajoitteita vain on enkä olekaan enää kaikkivoipa (koska tottakai kuvittelen olevani) ja pysty tekemään kaikkea ihan ite.

Ollaan nyt oltu mökillä viikko. Tää on suvun yhteinen paikka ja parin ekan kaksin vietetyn päivän jälkeen tänne alkoi kerääntyä muitakin. Tontilta on kaadettu useampi iso koivu kevättalvella ja puidenpilkkomishommia on riittänyt joka päivälle. Onneksi täällä on klapikone, ettei olla oltu vain kirveen varassa. Ei olisi tullut valmista vielä ensi kesänäkään, jos olis pitänyt halkoa kaikki käsipelillä. Mutta niin, minähän yritin ensin muutaman isomman pölkyn nostaa koneeseen ja heti tuntui alavatsassa ikävältä. Ei repivää eikä mitään vakavan tuntuista, mutta siltä, että nyt ponnistan liikaa. Sama tunne tuli jo aiemmin kesällä, kun kannoin pyykkejä alakerran pyykkituvalta kotiin tai liian painavaa kauppakassia.

Nytpä olen siis nostellut vain pieniä pölkkyjä, pyytänyt apua isompien nostamisessa, roudannut halkoja pinoon puolitäydellä kottarilla ja pitänyt taukoja just niin paljon kuin tartten. Ja tänään, muiden tehdessä hommia, otin kahden tunnin päikkärit, enkä edes tuntenut syyllisyyttä siitä. En tiedä kuinka paljon tähän relaamiseen on vaikuttanut se, että näin miehen ottaman kuvan itsestäni ja tajusin, että kyllähän tätä ulottuvuutta tässä mahassa on jo aika massiivisesti. Olisi pitänyt tajuta siinä vaiheessa, kun laiturin rappusien nouseminen järvestä oli oudon haasteellista mahan ollessa tiellä…

Ja to be honest, onhan se vaan ihanaa maata sängyssä ja tuijottaa oman navan liikkeitä, kun tyyppi möngertelee sisuksissa.

hyvinvointi ajattelin-tanaan oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *