Lomat on lusittu ja lompsittu, palattu sorvin ääreen, jne.
Olen töissä keskisuuressa yhtenäiskoulussa luokanopettajana. Olen luokkatyön lisäksi tehnyt jo useamman vuoden myös hallinnollisia tehtäviä ja nyt äitiysloman siintäessä ihan nurkan takana (virallisesti se alkaa 7.9.) sain neuvoteltua itselleni todella hyvän diilin: en palaa enää ennen äitiyslomaa opettamaan, vaan teen paria hallinnollista projektia. Tämä on mielestäni erittäin järkevää oppilaidenkin kannalta ja arvostan todella, että työnantajani pystyi tämän jouston tekemään – toki nämä hallinnolliset hommat olisi jonkun pitänyt kuitenkin hoitaa, että ei tämä nyt pelkkää rehtorin suosiollisuutta ole.
Mutta niin. Eka päivä töissä. Menin rennosti ysiin töihin, moikkailin paikalla olijat ja aloin hommiin. Sain aamupäivällä aikataulutettua monta pikkuasiaa, käytyä läpi tulevia hommia ja lounaan jälkeen tykitin monta tuntia menemään. Voi pojat, että tykkään siitä tunteesta, minkä työstäni (niin luokassa kuin muissakin hommissa) saan! Nautin siitä, että tiedän osaavani ja olevani hyvä (ja joo tottakai välillä on paskaakin, mutta just nyt ei ole) siinä mitä teen. Tiedän, että oikeastaan työnantajallani kävi hitonmoinen säkä tässä, että olen just nyt käytettävissä just näihin projekteihin. Rakastan rakentaa exceleitä ja tehdä toimivia tiedostoja. Kerätä tietoja ja tehdä asioita selkeiksi ja ymmärrettäviksi. Sisäinen hallintonörttini pääsi kyllä niin valloilleen! Kuudelta totesin, että olen päässyt sellaiseen vaiheeseen, että tarvitsen rehtorin mielipidettä pariin asiaan ennen etenemistä, joten laitoin pillit pussiin.
Back in the days mietin monesti, miten helppoa olisi vain upota töihin ja havahtua monen vuoden kuluttua, että olen edelleen lapseton sinkku. Saan työstäni niin paljon haastetta, merkityksellisyyden tunnetta ja tyydytystä, että voisin mielihyvin upottaa siihen kaiken mahdollisen aikani. Toki ymmärrän ja tiedän rajallisuuteni ja olen myös nelisen vuotta sitten käynyt läpi loppuunpalamisen ja sen tuomat epäilykset koko alavalinnastani. Mutta nyt. Nyt en malttaisi taas lopettaa töiden ajattelua ja suunnittelua. Mä rakastan mun työtä. En osaa kuvitella tekeväni mitään muuta ja määritän itseäni ihan tosi paljon työni kautta – joskus mietin, että ehkä liikaakin, koska mitä sitten jos työtä ei enää olekaan? Kuka mä sitten olen?
Ja ehkä juuri siksi odotan vauvavuotta innolla. Odotan sitä, että saan viettää päiväni pysähtyneenä tuijottamaan uutta ihmistä ja hoitaa sen tarpeita. Odotan sitä, että elämä pysähtyy vauvan ympärille. Odotan sitä, että olen muutakin kuin mitä nyt ja viime vuodet. Sama, mutta kuitenkin jotain muuta ja uutta, enemmän jotain ja vähemmän jotain muuta.
