Oikeastaan kaikki on alkanut muuttua jo vuosia sitten.

Keväällä 2014 kävin läpi rankkaa aikaa töissä, podin eroa ja opettelin olemaan itsenäinen, kolmekymppinen sinkku. Itsenäisyys ei sinänsä ollut uutta, näennäinen itsenäisyytenihän oli ajanut edellisen parisuhteeni eroon. Tuossa elämänvaiheessa kehitin ajatuksen, jotta pystyin tapailemaan ihmisiä ilman että mielessä alkoi pyörimään heidän geneettinen perimänsä, että jos en 35 vuotiaana ole parisuhteessa, niin päätän haluanko lapsia vai en, ja sitten teen asialle jotakin. Mutta vasta sitten.

Pikakelaus tähän päivään, 30.6.2019: Asun avoliitossa äänekkään ja rempseän miehen kanssa. Olen raskaana ja odotamme esikoistamme saapuvaksi lokakuussa 2019, Aleksis Kiven päivän tietämillä. Suhtaudun työhöni intohimoisesti ja se on täyttänyt elämäni lähes täysin. Nyt on opittava uutta ja määritettävä itseni toisin.

Haluan kirjoittaa asioita itselleni muistiin tästä elämänvaiheesta. Sanoittaa tätä muutosta, ehkä peilata mennyttäkin, en tiedä.

Viesti ystävälle 1.6.2019:

”Jos jossain hetkessä kiteytyy kaiken muuttuminen, niin tässä nyt tänään. Sanoin näkemiin 25 lapselle, joita oon luotsannut, rajannut ja rakastanut kuus vuotta, jotta voin keskittyä yhteen. Jään pois useiden kymmenien ihmisten työyhteisöstä, joka on täyttänyt lähes mun koko arjen – hyvässä ja pahassa, ollakseni kotona kaksin toisen ihmisen kanssa.
Ens syksyn jälkeen mikään, ei mikään mun elämässä tuu olemaan samaa kuin ennen. Ehkä samalla lailla saunomista ja lojumista, mutta silti jotain mussa tulee peruuttamattomasti muuttumaan. Muhun tulee jotain lisää, mikä ei koskaan poistu, vaikka mitä tapahtuisi.”