Meidän vauva on ollut flunssassa nyt joulun tienoon. Se alkoi pienellä tukkoisuudella jo ennen joulua ja nyt joulun pyhinä alkoi yskiminen ja liman oksentaminen. Kuumetta ei ole ja vauva on muuten ”ihan ok”.

Lääkärin ohjeet ei tuoneet paljon lisää infoa: kohotettu sängynpääty, keittosuolaliuosta/sumutinta sieraimiin ja ahkeraa niistämistä imuniistimellä. Jos kuume nousee, niin samana päivänä lääkäriin. Vertaistuen puolelta sitten lisäohjeina vielä sipulin lohkoja sängyn päätyyn, pidetään lapsi kylppärissä kun käydään suihkussa, että saa hengittää kuumaa höyryä ja kaivettiin ilmankostutin varastosta. Ja ennen kaikkea: älkää panikoiko. Yritä nukkua, heräät kyllä ihan varmasti jos vauva haukkoo henkeään. Ja niin herään. Nyt kolme yötä oon nukkunut vielä normaalia enemmän koiranunta, kääntänyt yskivää vauvaa varovasti kyljelleen, ettei herää. Pessyt oksennuspyykkiä, vauvan sekä miehen että omia vaatteita. Kerran huomasin just kääntää vauvan niin, että oksennus meni ohi koirasta.

Mutta se tunne. Se, kun refleksinomaisesti olet jo tuijottamassa vauvaa pienestä röhähdyksestä, vaikka et ole tajunnut kuulleesi mitään tai edes olevasi hereillä. Se, kun vauva on syönyt, kuivassa vaipassa, niistetty ja rauhoittunut takaisin uneen ja itse tuijotat hämärässä kohoilevaa rintakehää ja mietit, että onko sen rytmi liian kiivas, pakotettu vai tarpeeksi normaali. Se, kun lääkäri sanoo, että tämän ikäinen on riippuvainen nenähengityksestä eli muistakaa niistää usein. Se, kun toinen pitää vauvan päätä ja käsiä ja toinen imee räkää nenästä ja vauva huutaa sydäntäsärkevästi ja helvetin lujaa (vuorokauden ajasta riippumatta).

Nyt jos koskaan, on saanut harjoitella itsensä tyynnyttämisen taitoa, ettei anna pelolle valtaa. Mun pelkoni ei tapa tai pidä lasta hengissä.

(Voisin kirjoittaa tähän yhteyteen myös oodin vertaistuelle, meidän paikalliselle syysvauvojen what’s app-ryhmälle. Aina on joku, joka valvoo samaan aikaan. Tämä vaatii jossain vaiheessa oman tekstinsä.)