Tästä tulikin nyt aika seikkaperäinen sepustus yhdestä lokakuun päivästä.

Maanantai-iltana multa irtosi limatulppa ja illalla tuntui, että vatsa oli vähän sekaisin. Ei mitään suurta ripulivyöryä tai oksetusta, vähän vain semmoinen kummallinen olo. Yöllä kun heräilin tavalliseen tapaa vessaan, huomasin, että on semmoista pientä kuukautiskipujomotusta. Ei kuitenkaan mitään erityisen vahvaa eikä mitään supistuksiin viittaavaakaan. Olin kuitenkin aika varma, että nyt on alkanut tapahtua, koska mitään vastaavia oireita ei raskauden aikana ollut aiemmin ollut. Nukuin yöni niin hyvin kuin viimeisillään raskaana pystyy.

Aamulla vähän kuuden jälkeen heräilin ja makoilin sängyssä. Jossain vaiheessa ennen varsinaista hereille havahtumista olin tuntenut jonkun menkkakramppimaisen tunteen ja siinä makoillessani tuntui kuin vauva olisi potkaissut vatsassa ja kuului hiljainen napsahdus, jonka jälkeen lorahti jotain housuun (onneksi limatulpan irtoamisen jälkeen olin laittanut isoimman siteen mitä talosta löytyi). Menin vessaan ja punertavaa lapsivettähän siellä oli – ei mitenkään paljon, mutta kuitenkin selkeästi.

Tein itselleni oikein tukevan puuroaamiaisen kaikkine herkkuineen, jos myöhemmin ei tee mieli syödä. Kahdeksalta alkoi supistukset. Epäsäännöllisinä ja lievinä, mutta sellaisina, että uskalsin mennä herättämään miehen ja sanoa että nyt se on alkanut.

Kymmeneltä hulahti lapsivettä oikein kunnolla ja sen jälkeen supistukset alkoivat muuttua kivuliaiksi. Soitin synntysvastaanottoon ja sieltä käskettiin tulemaan kahdeksalta illalla paikalle, jos ei supistusten takia ole tarvinnut tulla aiemmin. Vessassa käyminen oli kamalaa (ja sitä sain tehdä useasti), kun paine tuntui kipuna peräsuolessa ja alavatsalla. Laitettiin mulle tens-laite selkään, vaikka supistukset tuntuivat pelkästään alavatsalla ja nivusissa, ja se vei supistuksista pahimman terän pois. Toinen mitä lapsiveden menon jälkeen tapahtui, oli että aloin oksentaa. Oksensin kaiken ulos ja supistusten jatkuessa oksensin n. joka toisen supistuksen jälkeen, olin sitten juonut vettä tai en. Mies toi mulle sinnikkäästi tuoremehua ja vissyä, että pysyisin nesteytettynä, mutta ei ne pysyneet sisällä.

Istuin jumppapallolla ja tukeuduin sohvan selkänojalle kasattuihin tyynyihin sekä rappusista viritettyyn kantoliinaan ja jokaisen supistuksen kohdalla ajatuskin liikkumisesta oli ihan mahdoton. Supistusten välissä pystyin hengittämään ja ajattelemaan jotakin – lähinnä että haluan koko homman loppuvan ja miksi helvetissä olin kuvitellut haluavani lapsen. Vähän ennen yhtä soitin synnytysvastaanottoon oksentamisen takia, kun alkoi epäilyttää että pitääkö lähteä tippaan, etten kuivu kokonaan. Puhelun aikana supisteli ja kätilö totesi, että nyt kyllä kuulostaa siltä, että teidän kannattaa lähteä tulemaan tänne.

Meiltä on 10 minuuttia autolla sairaalalle. Automatkan aikana tuli neljä tai viisi supistusta, jotka oli niin kipeitä, että en enää pystynyt puhumaan. Synnytysvastaanottoon kävellessä jouduin stoppaamaan useaan kertaan 100 metrin matkalla ja hengittelemään. Vastaanotossa otettiin käyrää (vauvalla hyvät sykkeet) ja tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin että olin 5 cm auki. Siitä lähdettiin ylös synnytyssaliin, jonne mut rullattiin pyörätuolilla ja supistuksia tuli vähän väliä. Salissa alkukyselyiden jälkeen tutkittiin taas ja olin 7 cm auki. Tässä vaiheessa oon itse ollut jo aika pihalla. Sain kivunlievitykseksi ilokaasua, josta tuli ihan teinikänniolo. Samaan aikaan haisi nenässä teinikännäyspuiston muistot ja krapulat ja mulle tuli hirveä tarve esittää, etten oo yhtään sekaisin (niin kuin aina humalassakaan en tykkää olla humalainen). Ilokaasu vei pahimman terän supistuksista ja tensistä halusin eroon, koska se tuntui ärsyttävän selkää kun piti lisätä tehoja niin paljon. Kolmen aikaan mies kyseli, että vieläkö pääsen ammeeseen, mutta ajatus hitaasta ammeen täyttämisestä ja ilokaasun imppaamisesta lisää ei yhtään houkutelleet vaan halusin epiduraalin (tsekattiin taas, olin 9 cm auki). Ja voi luoja että mä rakastan epiduraalia! Kun se alkoi vaikuttaa, tuntui ihan taivaalliselta, kun supistukset muuttui enää paineen tunteeksi, eivätkä tuntuneet halkaisevan mua kahtia. Epiduraalin laiton jälkeen vauvan sykkeet laski hetkeksi ja kätilö pyysi lääkärin paikalle. Mut käskettiin kontilleen ja vatsaa heiluteltiin ja sykkeet palas nopeasti hyviksi. On ilmeisen yleistä, että kun äidin verenpaine laskee epiduraalista, niin se voi vaikuttaa sikiön sykkeisiin.

Epiduraalin jälkeen seuraavat kaksi tuntia oli ihanaa. Silloin jamiteltiin jumppapallolla ja synnytysjakkaralla, otettiin videota läheisille ja aina kun tuli supistus pieni määrä ilokaasua auttoi ihanasti sen paineen tunteen kanssa. Viiden maissa paineen tunne kasvoi niin, että alkoi taas tuntua että takapuoli räjähtää ja kätilö teki uuden sisätutkimuksen, jossa totesi että edelleen ollaan yhdeksässä sentissä. Laitettiin toinen satsi epiduraalia ja oksitosiini valmiiksi, jos tarvitsen supistuksiin lisäpotkua. Supistuksia alkoi kuitenkin tulla ihan kunnolla ja kuuden maissa sain luvan alkaa ähisemään ja ponnistelemaan pikkuhiljaa tarpeen mukaan. Nousin ensin sängylle kontilleni, mutta se ei sujunut ja siirryin kyljelleni. Kyljelläni tajusin, että kätilö kyttää sykemonitoria ja  sanoikin aika nopsaan, että kutsuu lääkärin paikalle ja käski mut puoli-istuvaan asentoon. Vauvan sykkeissä oli epäsäännöllisyyttä.

Lääkäri tuli paikalle imukuppia heilutellen ja totesi, että ”nytkö se vedetään ulos?”, mihin kätilö vähän toppuutteli, että mä en oo päässyt vielä edes ponnistamaan kunnolla. Lääkäri katseli sykekäyrää ja totesi, että vauva pitää saada ulos asap. Samalla paikalle kutsuttiin gynekologi ja mukana tuntui tulevan useita kätilöitä. Mua tuettiin parempaan asentoon, värkättiin imukuppia kiinni vauvan päähän, kun supistaa niin leuka rintaan ja ponnista! Älä päästä mitään ääntä ulos! Ja nyt rentoudu supistusten välissä! Samalla imukuppia värkätään irtoamisen jälkeen uudestaan kiinni ja työnnetään kohdunseinämiä. Ja taas seuraavan supistuksen tullessa sama juttu. Kerkesin ponnistaa ehkä neljä kertaa, kun lääkäri sanoi, että jos seuraavalla supistuksella ei liiku, niin mennään sektioon. Siinä oli jo aiemmin käsketty valmistella sali varuiksi ja kutsuttu anestesialääkäri paikalle, joten päätös ei tullut ihan yllätyksenä. Ei myöskään siksi, että ponnistin ihan saatanasti samalla kun lääkäri veti imukupilla (joka oli jo irronnut kahdesti) eikä vauva liikkunut mihinkään. Seuraavalla supistuksella ponnistin minkä pystyin, mutta vauva ei liikahtanut mihinkään.

Sektio päätöksen jälkeen asiat tapahtui vauhdilla. Isä jää tänne odottamaan, sut haetaan kohta. Mies sanoi jälkeenpäin, että oli selvää että jokainen tiesi oman roolinsa ja tehtävänsä. Kukaan ei kysynyt mitään vaan kaikki alkoi tehdä jotakin. Mut siirrettiin vierelle ilmestyneelle siirtopöydälle ja siinä vaiheessa oli jo piuha vauvan päästä irti ja mua kiidätettiin käytävää pitkin kohti leikkaussalia. Tärkeimpänä on jäänyt mieleen se, että heti kun olin leikkauspöydällä, yksi kätilöistä alkoi seurata vauvan sykkeitä ja sanoi, että vauvalla ei ole hätää. Anestesialääkäri lykkäsi selkään vielä spinaalipuudutuksen, verho viritettiin eteen ja kysyttiin sattuuko tämä? En tuntenut mitään ja seuraavaksi ne taisi viiltää mun mahan auki. Mies tuotiin saliin ja silloin olin jo auki. Sen jälkeen tunsin pian painon tunteen muutoksen ja heti perään kuulin pienen kissanpennun ääniä. Isä voi tulla mukaan.

Mies lähti ja mä jäin makaamaan leikkauspöydälle. Ihmiset touhusi ympärillä, jotkut kävi onnittelemassa ja lähtivät pois ja lopulta salissa oli enää ne kaksi lääkäriä, jotka ompeli mua kasaan ja kätilö, joka monitoroi muhun kanyylin kautta tulevia lääkkeitä. En itkenyt, en tuntenut mitään. Olin liian hämmentynyt tapahtuneesta. Synnytyskertomuksessa lukee, että viimeinen vaihe kesti 40 minuuttia. Ponnistamisen aloittamisesta vauva ulos ottamiseen. Tästä ehkä 10 minuuttia meni siihen, että anestesialääkäri yritti saada spinaalipuudutusta paikoilleen…

Tarkkaamossa synnytyssalikätilö kertoi, että vauva on isän kanssa osastolla ja sillä on kaikki hyvin. Mies tuli huoneeseen ja näytti mulle videon meidän vauvasta, joka oli kaapissa, happiviikset päässä ja huusi. Kertoi, että vauvalle oli annettu lisähappea ja punkteerattu lapsivettä keuhkoista, mutta nyt kaikki on hyvin. Mies lähti takaisin osastolle ja mä jäin tuijottamaan videota. Se oli niin absurdia. Meillä on vauva, jota en ollut nähnyt, mutta tässä sitä voi lähettää videota vanhemmille, että tossa se nyt on. Meidän ihminen. 

Pari tuntia syntymän jälkeen mut vietiin vauvan luo. Siinä vaiheessa mulle selvisi, että vauva oli viety vastasyntyneiden teho-osastolle ja että happea oli jouduttu antamaan paineella veltolle vauvalle, joka oli kuitenkin hyvin nopeasti alkanut huutaa täysin palkein. Siinä vaiheessa kun pääsin itse vauvan luo, ei tyypillä ollut enää happiviiksiäkään ja sain vauvan rinnalleni. Edelleen päällimmäinen tunne oli hämmennys. Tuo ruttuinen sinertävänpunainen kaveri on meidän vauva. Meidän lapsi. Se, jota olen kantanut 9 kuukautta sisälläni. Se jota odotettiin saapuvaksi jo kauan ennen sitä. Se, joka me ollaan omista soluistamme saatettu alulle. Ihan käsittämätöntä.

Voidaan kaikki hyvin, päästiin sairaalasta kotiin jo kolmen yön jälkeen kun vauvan vointi oli tasaantunut ja mä pärjäsin ilman kovempia kipulääkkeitä. Käsittämätöntä tää on edelleen. Nyt myös jo rakasta ja ihanaa, ihmeellistä ja huumaavaa. Vieroitusoireita päiväunien aikana aiheuttavaa. Pelottavaa ja huolestuttavaa. Itkettävää ja sydämen sulattavaa. Rakkauden määrä on kasvanut moninkertaiseksi, niin vauvaa kuin miestäkin kohtaan. Tässä me nyt ollaan. Me kolme.