Paluu omaan vartaloon

Raskaus on tuntunut nyt viime viikot helpolta ja mukavalta. Toki liikkeet ei ole enää pelkkää sisäistä hellyyttä, vaan välillä vihloo ja venyttää ja kiristää oikein kunnolla. Mutta muuten tuntuu, että nyt on tosi hyvä olla ja tämä on just sitä auvoa, kun saan silitellä suurta mahaani ja köpötellä hitaasti joka paikkaan, yms. Tuntuu haikealta ajatella, että tämä loppuu jo ihan pian.

Mutta: synnytyksen jälkeen saan oman kehoni takaisin. Näin kaikkialla toitotetaan. Toki imetys tuo omat juttunsa, mutta kohta sisälläni ei ole enää ketään. Olen yhtäkkiä taas yksin minä. Ja tähän mulla liittyy pelko. Miten osaan olla omassa muuttuneessa kehossani? Lihoin ennen raskautta lähemmäs 10 kiloa, kun koko yrittämisajan tunteet ja hormonit heitteli miten sattuu ja välillä hoidin itseäni herkuilla, välillä alkoholilla (menkkojen alkuperseet – käsite ystäväpiirissäni!) enkä liikkunut juuri lainkaan. Myös vuosia hallussa olleet syömishäiriöoireet palasivat aaltoina.

Juttelin aiheesta erään ystäväni kanssa, jolla on kohta kaksivuotias lapsi. Hän suositteli olemaan ajattalematta koko asiaa ensimmäiseen vuoteen. Tiedänhän minä, että henkisellä puolella se myllerrys vasta tuleekin synnytyksen jälkeen ja henkinen palautuminen, uuden arjen ja perheen luominen on valtavia muutoksia – niille pitää antaa aikaa ja tilaa. Minulla kuitenkin on ihan selkeä malli siitä, että kun liikun määrätietoisesti niin päänikin voi paremmin. Suunnittelen laihtuvani imettämällä heti ja nopeasti (entä jos imetys ei onnistu?) ja tekeväni pitkiä vaunulenkkejä joka päivä (entä jos lamaannun taas enkä vaan jaksa/pysty poistumaan kotoa?)

Mikä tässä sitten on ongelma? Asianhan voisi summata yksinkertaisesti: lenkkeile ja käy vaikka siellä joogassa kerran viikossa, älä vatvo turhia ja nauti vauvasta. Mutta se ydinpelko onkin se, että entä jos se kaikki itseinho, mitä koin kehoani kohtaan ennen raskautumista, palaa? Miten palaan minuun, joka on inhottava, kamala, epäonnistunut, tyhmä ja ruma? Ja kaikista näistä syistä vielä lisäksi katkera, vetäytynyt ja ikävä kumppani.

Tässä kirjoittaessani tajusin, että aika paljonhan noista tunteista liittyi siihen epäonnistumisen tunteeseen kun en tullut raskaaksi ja jatkuviin pettymyksiin. Ehkä ei lopulta edes niin paljon siihen kuinka paljon olin lihonut. Voi luoja, kunpa osaisin olla armollinen itselleni nyt, enkä tehdä lihavuudestani tai laihtumattomuudestani tai passiivisuudestani itselleni ylimääräistä kipukohtaa. Että jos haluan vaan olla sisällä ja tuijottaa vauvaa kaikki päivät niin se on ihan ok. Kaikki se itseinho mitä prosessissa minuun kasvoi, voisi olla nyt takanapäin. Meille tulee vauva. Vaikka se vauva-arki ei takaa loputonta onnea ja onnellisuutta, niin se ainakin takaa sen, että voin halutessani lähteä vaunulenkeille oman vauvan kanssa, jos ulkoilu kiinnostaa.

Synnytyksen jälkeen oma vartaloni on lopullisesti muuttunut. Kyllä se varmasti edelleen jaksaa juosta maratonin metsässä (jos treenaan), pysyy pystyssä päällä seisonnassa, liikkuu musiikin tahtiin ja kokee sekä herättää halua. Mutta se on äidin vartalo. Ehkä jopa vähän mielenkiintoista päästä tutustumaan siihen.

hyvinvointi ajattelin-tanaan terveys
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *