Sanoilla äidiksi

Musta tuntuu tosi hölmöltä puhua mahalleni.

Makasin yksinäni sohvalla ja päätin, että nyt sitten vedetään tulppa tästä hommasta ja aloin puhumaan tyypille sisuksissani. Aloin kertoa, missä olin (vanhan kämppiksen luona kylässä) ja kerroin ihmisistä, jotka Möngertäjää täällä odottaa. Kerroin sedistä ja tädeistä, maailman parhaasta ja ainoasta enosta, jonka se saa. Isovanhemmista ja niiden outouksista. Meidän ystävistä, jotka odottaa tutustuvansa Mönkeröön sekä mahdollisista kummisedistä ja -tädeistä. Kerroin mun mummista, joka ei paljoa ympäröivästä maailmasta enää tajua, mutta vauvauutisen kuullessaan oli pitkän tovin ihan skarppina ja onnessaan.

Kerroin Möngertäjän isästä ja siitä, miten odotan sitä että saan nähdä kun Möngertäjä ja isänsä kohtaavat ensimmäisen kerran. Mulla on jo suhde tähän tulevaan lapseen, isänsä on siitä kuitenkin jollain tapaa ulkopuolella. Mielikuva miehestäni pitämässä tätä lasta sylissä toi kirkkaana pintaan sen tajuamisen, että rakastan tuota parasiittia sisälläni jo nyt. Että se on joku ihan vieras ja tuntematon ja silti jo jotakin tuttua. Kyynelehtimiseksihän se sitten meni. Ajatus meistä perheenä tuli paljon kirkkaammaksi. Kliseisesti voisin sanoa, että siinä kevyen juttelun jälkeen tajusin, että minusta on tullut/tulossa äiti. Ja se ei tuntunut pelottavalta eikä pahalta, vaan odotukselta. Meille ei ole tulossa joku randomtyyppi (alkuraskauden pelkojani) vaan meidän vauva. Meidän ihminen, jota me saadaan rakastaa ja hoivata ja jonka seurasta saadaan iloita toivottavasti elämämme loppuun saakka.

Omalle mahalle puhuminen tuntuu kyllä edelleen hölmöltä. Yksin ollessa se ei ole ongelma, mutta heti jos edes mies on samassa tilassa, niin menee läpänheitoksi. Pienin askelin 🙂

perhe vanhemmuus oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *