Kuukauden saldo

Erosta on tänään päivälleen kuukausi. Tuntuu ikuisuudelta, kokonaiselta elämältä. Tänä aikana olen ehtinyt hajota ja purkautua, aloittaa uudelleen ja kaatua jälleen. Olen itkenyt muun muassa kaupassa, bussissa, suihkussa ja lapsuudenkotini pihakeinussa. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta epäonnistunut täysin.

Amerikkalaisten elokuvien kasvattamana olen tietysti sitä mieltä, että ainoa oikea tapa selvitä erosta olisi vellominen. Siis sellainen ilta, jona itketään pieruverkkareissa, syödään jätskiä ja katsotaan nyyhkyelokuvaa. Yritin tätä kerran, mutta elokuva (joku ”hyvän mielen” elokuva, jossa ensin menee huonosti, kunnes kaikki loksahtaa kohdalleen) oli niin huono, että siirryin katsomaan American Horror Storyn kakkoskautta. Verkkarit ja jätskikin puuttuivat, joten pieleen meni sekin vellominen.

Juuri ennen eroa luin Julian Barnesin kirjan Kuin jokin päättyisi. Nomen est omen, kenties. Eron jälkeen jatkoin lukuputkeani ruotsalaisilla dekkareilla, koska mieli ei taipunut juuri silloin käsittelemään kovin monimutkaista tekstiä. Kiitos kesäseurasta siis, Joona Linna. Ehkä paras yksityiskohta ruotsalaisen Lars Keplerin romaaneissa muuten on, että suomalaissyntyisen komisario Joona Linnan tyttären nimi on Lumi. Eron pehmittämä mieleni sai tuosta paritkin hyvät naurut.

Olen syönyt laatikoittain mansikoita, sillä jos en erosta muuta oppinut, niin ainakin sen, että asioista kannattaa nauttia silloin, kun ne ovat parhaimmillaan. Jos mansikan päästää vetistymään, siitä ei saa enää maailman parasta marjaa. Siksi se kannattaa syödä heti.

Viiniä olen juonut yllättävän vähän. Onneksi.

Ehkä tärkeintä kuitenkin on, että musta ei ole tullut eron seurauksena yhtään kyynisempää. Se on pahimpia pelkojani elämässä: että menettää kyvyn haaveilla, kokea ja uskaltaa vain siksi, että pelkää pettymyksiä. Karilleajoja ei voi aina välttää, mutta niistä huolimatta voi jatkaa matkaa. 

Kommentit (2)
  1. Tsemppiä! Osta uusin cosmo, siinä oli kai ihan hyviä juttuja erosta selviämiseen… Meillä kärsitään sitten eroahdistuksesta myös. Ei näköjään osattu erota kunnolla vaan jäätiin välitilaan kiikkumaan. Tämä se vasta tuskallista onkin, kun ei tiedä että lähteäkkö vaiko jäädä. :/

    1. Välitilassa roikkuminen on kyllä aika tuskallista. Parempi kertarytinä kuin ikuinen kitinä, sanoisi eräskin viisas 🙂 Itse pyrin nyt käsittelemään tämän asian (pettymyksen, surun, turhautumisen, mitä näitä nyt on) ja sitten jatkamaan eteenpäin. Toisaalta ymmärrän kyllä hyvin sen, ettei toisesta haluaisi päästää irti, ettei haluaisi luovuttaa. Mulle nyt ei tässä tapauksessa annettu vaihtoehtoa, mutta jos olisi, roikkuisin lahkeessa epäilemättä vieläkin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *