Erosta on tänään päivälleen kuukausi. Tuntuu ikuisuudelta, kokonaiselta elämältä. Tänä aikana olen ehtinyt hajota ja purkautua, aloittaa uudelleen ja kaatua jälleen. Olen itkenyt muun muassa kaupassa, bussissa, suihkussa ja lapsuudenkotini pihakeinussa. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta epäonnistunut täysin.

Amerikkalaisten elokuvien kasvattamana olen tietysti sitä mieltä, että ainoa oikea tapa selvitä erosta olisi vellominen. Siis sellainen ilta, jona itketään pieruverkkareissa, syödään jätskiä ja katsotaan nyyhkyelokuvaa. Yritin tätä kerran, mutta elokuva (joku ”hyvän mielen” elokuva, jossa ensin menee huonosti, kunnes kaikki loksahtaa kohdalleen) oli niin huono, että siirryin katsomaan American Horror Storyn kakkoskautta. Verkkarit ja jätskikin puuttuivat, joten pieleen meni sekin vellominen.

Juuri ennen eroa luin Julian Barnesin kirjan Kuin jokin päättyisi. Nomen est omen, kenties. Eron jälkeen jatkoin lukuputkeani ruotsalaisilla dekkareilla, koska mieli ei taipunut juuri silloin käsittelemään kovin monimutkaista tekstiä. Kiitos kesäseurasta siis, Joona Linna. Ehkä paras yksityiskohta ruotsalaisen Lars Keplerin romaaneissa muuten on, että suomalaissyntyisen komisario Joona Linnan tyttären nimi on Lumi. Eron pehmittämä mieleni sai tuosta paritkin hyvät naurut.

Olen syönyt laatikoittain mansikoita, sillä jos en erosta muuta oppinut, niin ainakin sen, että asioista kannattaa nauttia silloin, kun ne ovat parhaimmillaan. Jos mansikan päästää vetistymään, siitä ei saa enää maailman parasta marjaa. Siksi se kannattaa syödä heti.

Viiniä olen juonut yllättävän vähän. Onneksi.

Ehkä tärkeintä kuitenkin on, että musta ei ole tullut eron seurauksena yhtään kyynisempää. Se on pahimpia pelkojani elämässä: että menettää kyvyn haaveilla, kokea ja uskaltaa vain siksi, että pelkää pettymyksiä. Karilleajoja ei voi aina välttää, mutta niistä huolimatta voi jatkaa matkaa.