Kaikki alkoi erosta

Ei ei ei. En mä halunnut erota. Ja siitä huolimatta huomasin seisovani pari viikkoa sitten kotitaloni edessä vatsa itkusta kaksinkerroin vääntyneenä. Mies ajoi pois, eikä sanaakaan ole enää vaihdettu. Seuraavan yön valvoin nukkumatta hetkeäkään; aamulla raahasin itseni töihin näyttäen turpiini saaneelta myyrältä. Ei ei ei. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Olin ollut suhteessa, jossa olin tehnyt kaikkeni sen onnistumisen eteen. Joustanut, yrittänyt, rakastanut, kertonut rakastavani, kuunnellut, ollut hiljaa, antanut tilaa, nauranut, itkenyt, halannut, katsonut silmiin. Miehellä oli takanaan armeija kurahtaneita suhteita, mutta mä halusin näyttää, että me voidaan onnistua. Me voidaan, koska me ollaan me. Koska meillä oli hyvä yhdessä. Meillä oli kaikki mahdollisuudet olla parasta ikinä.

Meillä oli kaikki mahdollisuudet siihen saakka, kun mies heitti kaiken pois. Mussa ei kuulemma ole mitään vikaa, mutta hän ei vain sovi parisuhteeseen, koska on niin itsekeskeinen, ettei jaksa ottaa toista huomioon. Että enkö mä voi vain ajatella, että meillä oli kivaa? Itket yhden illan ja sitten jatkat elämää. Miehen sanat kuulostivat vierailta, niin keveiltä – kuinka yli puolentoista vuoden suhteen voi lopettaa kuin sormiaan napsauttamalla, yhtä suurella painolla kuin sammuttamalla tietokoneen?

Ehkä kaiken deletointi olisikin onnistunut, jos kyseessä olisi ollut joku vaan, eikä se, jota rakastin enemmän kuin ketään toista miestä ennen. Eroillan jälkeen olen surrut, yrittänyt koota murtuneita palasia, vihannut, raivannut tilaa pettymykseltä, kerännyt voimia. Olihan meillä välillä vaikeaa, mutta mä hölmö uskoin, että ne pienet säröt olisi voinut korjata. Mies ei viitsinyt lopulta edes yrittää.

 Erosta on nyt suunnilleen kaksi ja puoli viikkoa. Tänä aikana olen lukenut enemmän ruotsalaisia dekkareita ja nieleskellyt enemmän kyyneleitä kuin koskaan aiemmin. Kesä on vyörynyt päälle samettisen helteisenä; valo on korjannut talven haavoja. Kaikesta ihanasta – merestä, auringosta, kirjoista, lämmöstä – huolimatta joudun välillä pysähtymään, jotta muistaisin hengittää. Sisään ulos. Sisään ulos. Ja silloin, kun pysähdyn ajattelemaan häntä, tuntuu kuin valas rysähtäisi rintakehäni päälle. Silloin muistutan itseäni: Sinä selviät. Sinä et murru.

Tänä kesänä uusiksi ei mennyt ainoastaan parisuhdestatukseni, sillä haen myös uutta työpaikkaa. Note to self: Älä enää koskaan sorru työpaikkaromanssiin. Miehen näkeminen käytävällä, portaikossa, hississä tuntuu niin ylivoimaiselta, että ainoa ratkaisu tuntuu olevan uuden työn etsiminen. Se ei tosin muutenkaan olisi pahitteeksi, sillä teen paljon koulutustasoani alempaa työtä.

Kaiken lisäksi minä, kaikkien aikojen sohvapottu, olen alkanut käydä juoksemassa. Lenkkeilen, jotta asioilla olisi rytmi. Juoksen, jotta en jäisi paikalleni nyt, kun kaiken jäädyttäminen olisi niin paljon helpompaa. Ehkä jonain tällaisena epäonnistuneen parisuhteen hetkenä mieskin oli kivettynyt, ja hänestä oli tullut kyyninen elämää ja tulevaisuutta kohtaan. Ehkä niin, mutta mä en aio antaa periksi katkeruudelle.

Tämä blogi on kertomus uudesta elämästäni, eron alkuunsaattamasta elämänmuutoksesta. Sillä mä selviän tästä ainoastaan aloittamalla kokonaan alusta.