Dagen efter

Päivä eron jälkeen oli… no, kamala. Unettoman yön jälkeen nousin ylös rähmäleiseen tiistaihin, joka auringonpaisteesta huolimatta tuntui sumuisemmalta kuin sateisin syyspäivä. Mutta mun oli toimittava, oli tehtävä kaikki kuten aiemminkin. Tiedän, että yhä on samoin: jos jäisin paikalleni, masentuisin kovin helposti. Että jos jäisin kiinni suruuni ja pettymykseeni, vaatisi niin paljon päästä uudelleen pinnalle.

Sain itseni töihin kuin ihmeen auttamana, join kannuittain kahvia, selvisin. Eräs töissä tiesi tapahtuneesta ja rohkaisten sanoi, ettei naamastani muka huomannut edellisillan itkumaratonin jälkiä. Tein yhden virheen, jonka huomasin pari päivää myöhemmin, mutta se oli onneksi korjattavissa ilman suurempaa hämminkiä. Tein kaiken kuin ennen, mutta silti mikään ei ollut paikallaan – oli kuin kaikki tuttu olisi nytkähtänyt sijoiltaan. Jotain puuttui: loppunut rakkaus jätti ammottavan aukon.

Töissä kaikki sujui, sillä kaikella oli aikansa, paikkansa ja rytminsä. Oli oltava kasassa, sillä ei asiakkaille voinut alkaa itkeä puhelimessa. Oli vastattava asiallisesti ja oikein, pidettävä ajatukset suunnattuna pois oman sydämen sirpaleista. Rahan oli liikuttava, annetun infon pidettävä paikkansa. Enkä voinut ratketa surustani siksikään, että mies on samassa työpaikassa – eri osastolla, mutta silti. Mehukkaat juorut matkaavat valoa nopeammin.

Työpäivän jälkeen ajatus illasta hiljaisessa yksiössä tuntui kuitenkin kuristavan mut kokoon. Oli tehtävä mitä tahansa muuta kuin mentävä kotiin. Istuin ensimmäiseen pysäkille tulleeseen bussiin, joka kierteli lähiseutuja lähemmäs tunnin ennen päätepysäkkiä. Istuin, katselin ihmisiä, maisemia, nielin itkua, pyyhin kyyneliä poskilta. Mietin, miksi mulle, meille, piti käydä näin. Miksen mä kerrankin saanut olla onnellinen? Mitä niin pahaa olin tehnyt, että olin ansainnut tämän?

Päätepysäkin jälkeen kiertelin kaupoissa, sillä ajatus kodista kuristi yhä. Ostin kesärakkauden väristä kynsilakkaa, sellaista persikkaista ja ihanaa. Kävin syömässä falafel-rullan, sillä päätä särki itkujen, huonon syömisen ja unettoman yön seurauksena. Oli hyvää, se helpotti. Aurinko paistoi, vaikken sitä huomannutkaan.

Lopulta oli pakko palata kotiin, yksinäiseen yksiöön, jossa ovella vastassa olisivat muistot ja ahdistus. Jo raitiovaunussa tunsin jälleen itkun ja piilouduin aurinkolasien taa. Vesivanat valuivat niiden alta poskille ja syliin. Kanssamatkustajat eivät tuijottaneet, onneksi. Ehkä kaupungilla on nähty kummempaakin kuin mun kyyneleet.

Tuo päivä oli eron matalin kohta, josta suunta oli vain ylöspäin. Nyt, parisen viikkoa sen jälkeen, olen enemmän voimissani, enemmän elossa ja enemmän minä. Pelkään enää sitä hetkeä, kun kohtaan miehen väistämättä vielä – hänellä on jotain tavaroitani, jotka pyysin palauttamaan, mutta joita en ole vielä pystynyt hakemaan. En tiedä, tarvitsisinko niitä edes enää, mutta toisaalta en halua niiden jäävän hänellekään.