Pari suhdemuistoa

Näin eron jälkeen tuntuu, että hyvä muisti on kirous. Kaikki muistuttaa miehestä.Vaikka emme koskaan asuneet yhdessä, ehti muistoja kertyä pieniksi pinoiksi, jotka ovat nyt levinneet ympäriinsä kuin tuulen puhaltamana. Ja niitä tulee vastaan ihan joka paikassa.

Ensinnäkin vaatteet. Miksi muistan, mitä mulla oli päällä milläkin treffeillä? Mieluummin unohtaisin, niin voisin laittaa päälleni ihan vain paidan, enkä ”sitä paitaa, joka mulla oli silloin, kun se sanoi rakastavansa mua”.

Toisekseen musiikki. Se on muistojen herättäjistä pahin, sillä se itkettää. En ole aiemmin huomannutkaan, että musiikkia soi ihan kaikkialla. Vaikka sulkisin iPodin ja yrittäisin olla soittamatta niitä kappaleita, joita kuunneltiin yhdessä, joku kauppakeskuksen musavastaavatahvo on viime aikoina onnistunut löytämään arkistoistaan just ne biisit. Siis kuka muu mun lisäksi on kuunnellut The Cardigansia 90-luvun jälkeen? No, ainakin vissiin se tahvo, joka soittaa sitä mun kauppareissujen taustamusiikkina.

Nyt tuntuu, että tätä seuraavaa en pysty kuuntelemaan ehkä koskaan. Se soi ensimmäisenä iltana – silloin, kun kaikki muuttui ihanaksi ja oikeaksi.

”I just wanted you to know that baby you’re the best”

Lisäksi ehdittiin katsoa yhdessä aika monta elokuvaa ja käydä aika monessa paikassa, joiden ohi kuljen itsekseni. Ja kaikki nuo asiat muistuttavat nyt mua siitä, mikä loppui; huutavat sen perään, mikä jäi kesken. Muutama viikko takaperin kävimme vaateostoksilla, ja mies osti itselleen t-paidan. Arvatkaa vaan, kuinka monella vastaantulevalla miehellä on tismalleen samanlainen paita? Kaikilla.

Koska mun elämä muistuttaa nyt liikaa Laura Närhen biisiä Kuutamolla (Se ei mee pois), jossa suudellaan ilmaa ja itketään yksin, kaipaisin hieman uskoa siihen, että joskus tämäkin melankolia loppuu. Loppuuhan? LOPPUUHAN?