You never know what you’re gonna get

Olen harvinaisen usein joutunut huomaamaan, että elämä ei aina mene niin kuin sen kuvittelisi. Ei sillä, että olisin koskaan tehnyt suuria suunnitelmia, mutta toisinaan tuntuu kuin jokin jumala tai muu universumin kiero hallitsija istuisi pilven päällä, katselisi alas ja pyörittäisi rulettia elämälläni. Joskus se osuisi voittonumeroon, mutta aika usein ei. Sitten, kun se olisi tarpeeksi kyllästynyt pallon surinaan rulettiradalla, häviäisin hetkessä kaiken aiemmin keräämäni.

Varsinkin viime vuosina elämäni on muistuttanut arpajaisia sen kuuluisan suklaarasian sijaan. Pari kertaa olen voittanut isosti (esimerkiksi, kun valmistuin yliopistosta ja sain uusia, pieniä perheenjäseniä), mutta hävinnyt sitäkin useammin (puolen perheen syöpä, läheisen kuolema ja tämä viimeisin ero laskettaneen ainakin kiistattomiksi häviöiksi).

Näiden tapahtumien vuoksi – tai kenties ansiosta – ymmärrän aiempaa paremmin, että elämässä on lukuisia asioita, joihin en pysty itse juurikaan vaikuttamaan. Joskus ruletti vain pyörähtää rosvosektorille. Sen jälkeen valittavaksi jää, käperrynkö suruni sisään vai käsittelenkö sen ja teen siitä voimavaran.

Ja samalla olen ymmärtänyt, että on myös monia asioita, joihin mä voin vaikuttaa – ja just nyt se tuntuu mahtavalta. Tällä hetkellä yritän panostaa yhä enemmän liikuntaan, koska kukaan muu kuin mä itse ei voi tarjota mulle terveempää tulevaisuutta. Lisäksi mulla on muutama työhakemus vetämässä, ja todellakin toivon, että jostain tärppäisi.

Jos kuvittelen itseni vuoden päähän, en halua nähdä 30-vuotiasta naista, joka on haikea, kyllästynyt ja onneton. Mutta jos jään paikalleni, enkä aktiivisesti hae muutosta tämänhetkiseen tilanteeseeni, juuri sellainen musta tulee.

Luin viikonloppuna John Greenin The Fault in Our Starsin. Kirja oli epäilemättä suunnattu noin puolta nuoremmalle lukijalle, mutta se onnistui koskettamaan silti – ehkä olen henkisesti juuttunut teini-ikään tai sitten kertomus vain oli sopivan ajaton. Erityisesti mieleen jäi seuraava lainaus:

Almost everyone is obsessed with leaving a mark upon the world. But the marks humans leave are too often scars.

Näinhän se on. Toivon silti, että vuoden päästä olisin iloisempi, aktiivisempi ja onnellisempi tyttö, joka jättää jälkeensä hyviä asioita, halauksia noiden arpien sijaan. Ja vaikka tämä blogi alkoi jonkinlaisena eroblogina, en toivo sen sellaiseksi jäävän.