Näitä päiviä

Eroillasta on nyt kolme viikkoa ja yksi päivä. Tähän väliin on mahtunut parempia päiviä, jolloin jaksan toivoa ja haaveilla tulevasta. Miehiä en mieti ollenkaan – juuri nyt en jaksaisi kehitellä mitään uutta, vaikka joku tarjolle ilmestyisikin. Yksi työkaveri ehti jo vähän flirttailla, mutta siihen suohon en ihan äkkiä vajoaisi uudestaan. Työpaikkaromanssi on kuraisin kura, jonka tiedän. Joten: ei.

Suurin osa päivistä on kuitenkin ollut ihan tahmeita, tällaisia kuin tämäkin. Vaikka yritän kuinka tsemppailla itseäni, eikä kukaan asiasta tietämätön varmaankaan aavista mitään mut nähdessään, tuntuu kuin rintakehääni revittäisiin halki. Riks raks riks raks. Joskus suru, tai ennen muuta pettymys, tuntuu ihan fyysisenä ahdistuksena – ahtautena siinä, missä keuhkot vetävät ilmaa sisään. Kuin pitäisi hengittää lakanan läpi.

Vaikeinta erossa on ollut hyväksyä se, ettei enää voi soittaa toiselle ja puhua. Että yhtäkkiä toinen lakkasi olemasta, muttei olemasta kokonaan, vaan katosi vain minulta, omasta halustaan. Että hänen elämänsä jatkuu muuten ihan samanlaisena, mutta minun kokoistani tilaa vajaampana. Että suunnitelmat, joita meillä (tai ehkä lopulta vain mulla) oli, eivät koskaan toteudukaan. Että kaikki ne yhteiset jutut, joita aina juteltiin, ovat luutuneet muistoiksi. Että ei enää koskaan.

Mies sanoi erotessa, että enkö mä voi vain ajatella, että olihan meillä kivaa. Tuota lausetta olen miettinyt paljon ja tullut siihen tulokseen, että ei, en voi. Tuo olisi sopiva päätös lomaromanssille, ei pyöreästi kahden vuoden parisuhteelle. 

Vielä muutama päivä sitten musta tuntui, että olisin halunnut elää sen elämän, jossa me olisimme olleet yhdessä. Nyt se haave on vaihtunut toiveeseen siitä, että jonain aamuna eron muistaminen ei satu enää näin kovin.