En vielä, mutta pian

Kun erosta alkaa kohta olla kuukausi, olen kysellyt itseltäni, olenkohan jo kunnossa. Pitäisikö mun olla? Saanko vielä surra? Tai olisinkohan ainakin enemmän kunnossa? Tietenkään erosuru ei ole enää aivan samanlaista kuin alussa, mutta tiettyinä hetkinä en voi olla ahdistumatta. Mies tulee mieleen tietyistä asioista ja paikoista, enkä ole jaksanut estää ikävää tulemasta.

Yleensä ikävä on musta ihana tunne. Kaipaus tarkoittaa, että joku ihminen on mulle tärkeä. Ikävä ei ole tyhjä tila, vaan sillä on sanoma: se kertoo rakkaudesta. Toisin on näin eron jälkeen. Ikävöidessäni tunnen itseni vain tyhmäksi.

Mies sanoi erotessa, että kuulemma joskus ymmärrän, miksi. Se kuulosti holhoavalta jo siksikin, että mies on mua jokusen vuoden vanhempi, mikä suhteen aikana ei koskaan ollut mikään ongelma. Eron hetkellä hänen oli kuitenkin vedottava siihen, että mä olen se nuorempi – niin toki elinvuosieni määrän perusteella olenkin, mutta en sen vuoksi mitenkään ymmärrykseltäni tai elämänkokemukseltani vajaampi. Muutenkin hänen puheensa oli ulkoa opeteltujen kliseiden laukomista. Tämä ei johdu susta, vaan musta. Ei helvetti.

Erossa menetin yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä, ja kieltäydyn uskomasta, että sillä olisi ollut jokin tarkoitus. Saattaa olla, että myöhemmin huomaan siitä huolimatta elämän menneen ihan hyvin. Siitä huolimatta, ei sen ansiosta.