Miksi musta ei tule sinkkubloggaajaa

Eron jälkeen olen nyt kai käsitteellisesti sinkku. Se on kuitenkin sana, jota inhoan. Sinkkuus edustaa nykyisin sellaista ihmistyyppiä, jollaiseksi en itseäni yhtään koe. En halua olla villi kokeilija, joka hyppii sängystä toiseen eikä kiinny keneenkään, koska sinkkuna nyt saa tehdä sellaista.

En ehkä koskaan ole ollut ihmissuhteissani kovin keveä tyttö. Suhdehistoriaani mahtuu tasan yksi yhden illan juttu, josta siitäkin muotoutui myöhemmin tämä juuri päättynyt, lähes kaksivuotinen parisuhteeni. Sen lisäksi olen ollut kerran yhdessä suhteessa, josta jo aika alkumetreillä tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Suhteen päätyttyä olin kuitenkin niin repaleinen ja rikki, että oli selvää, ettei musta jatkossa ole sellaiseen vähätunteiseen yhdessäoloon. Muut seurusteluni ovat olleet joko ihan vakiintuneita tai ainakin sisältäneet vahvan toiveen vakiintumisesta.

Nykyisin sinkkuus kuitenkin tuntuu monelle tarkoittavan nimenomaan lupaa suhtautua toisiin ihmisiin kepeästi, ikään kuin kulutushyödykkeenä. Sinkkuna voi harrastella treffailua ja kokeilla kaikenlaista, mutta mihinkään ei sisälly lupausta tai vastuuta. Koska en halua, että kukaan kohtelisi mua (enää) noin huonosti, en myöskään itse aio alkaa samanlaiseksi suhdekuluttajaksi.

Toki suhteessa saa muuttaa mieltään, mutta mun mielestä yhdessä ollessa molempien tulee haluta sitä – toisen tunteilla leikkiminen ei kuulu yhteenkään hyvään suhteeseen. Ja jos eroon suhteessa päädytään, suhteen lopettamisen voi hoitaa niin monella eri tavalla, esimerkiksi hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Erosta jää aina jälki, mutta on aika pitkälti eroa haluavasta osapuolesta kiinni, onko se jälki mustelma vai arpi.

Sanan sinkku sijaan valitsen kertoa kysyttäessä, että en ole varattu. Vapaus on mulle jotain muuta kuin vapautta vaihtaa seksikumppania tai oikeutta jättää vastaamatta puheluihin parien treffien jälkeen. Vapaus on mahdollisuus löytää se tyyppi, joka ei haluakaan lähteä vierestä pois.