Ei ole mikään salaisuus, että mä rakastan kesää. Eniten rakastan elokuuta: hämärtyviä, mutta silti yhä lämpimiä iltoja, hellehorteesta heräilevää kaupunkia, hedelmien painosta kumartelevia omenapuita. Unelmieni kesä olisi kuuma, pysähtynyt ja huoleton, kuin lapsuudessa. Lomapäivinä istuisin rannalla kirjan kanssa; joisin jääteetä huurtuneesta lasista ja sulkisin silmäni auringon palatessa pilven takaa. Joku rakas levittäisi rasvaa selkääni sinne, minne omat käteni eivät ulotu. Ruskettuisin hieman, en palaisi, ja iltaisin nukahtaisin tuulettimen tuutulauluun. Syksyn saapuessa olisin onnellinen ja levännyt.

Tällä kesällä oli kaikki mahdollisuudet olla kuvailemani kaltainen, mahtava kesä. Mulla oli (ja toinen on vielä edessä) kaksi kahden viikon lomajaksoa, jolloin halusin vain olla rennosti ja tehdä jotain kivaa. Loma (ja elämäkin) on musta parhaimmillaan silloin, kun voi vain mennä fiiliksen mukaan, ilman suuria odotuksia. Kun sitten tapahtuukin jotain ihanaa, sen voi ottaa vastaan kuin lapsi – innostuneena ja valmiina yllätyksiin.

Mutta tää ei mennyt niin kuin suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa. Äitini sanoi pari päivää sitten, että nyt on ollut 30 hellepäivää putkeen. Muistan niistä hyvin sen ensimmäisen viikon – sen jälkeen tuli ero ja kaikki muuttui rähmäleiseksi. Ekan lomajaksoni aikana lämpöä oli ehkä parhaimmillaankin 16 astetta. Ja vaikka nyt on ollut hellettä, pakahduttavan ihanaa hellettä, en ole nauttinut siitä oikeastaan ollenkaan. Tästä kesästä muistoksi jää se, että selvisin (ja että katsoin joka arki-ilta Hyvien ja huonojen uutisten uusintoja, mutta se on sitten jo eri tarina).

Muutama vuosi sitten oli samoin. Kesä oli kuuma, mutta muistot siitä ovat usvaisia, surun värisiä. Parhaiten mieleeni on jäänyt se, kun istuin meren rannassa penkillä ja kuuntelin The Cardigansin Please Sisteria (olisi muuten harvinaisen sopiva tähänkin tilanteeseen), kyynelten kirvotessa silmiini aurinkolasien alla. Ohi käveli silloinen pääministeri jakkupuvussaan ja ajattelin, että on tääkin hassua. Että sen kerran, kun näen maan poliittisesti vaikutusvaltaisimman ihmisen, itken silmiä päästäni, ja kuinka mun suruista huolimatta muu maailma jatkaa toimintaansa. Ettei mikään muu pysähdy kuin minä.

Haluaisin kuitenkin uskoa, että tämä kesä ei ole vielä menetetty, vaan että kaikkia ihania asioita on vielä edessä. Mansikkapiknikkejä meren äärellä, leffatreffejä ystävien kanssa, kirjan lukemista pihakeinussa. Enemmän kuin mitään kaipaan keveitä muistoja painavien päälle niin, että kun parin kuukauden päästä katson taaksepäin, näen iloa surussa ja rakkautta siinä, missä ensin oli vain särkynyt sydän.