Vuosi sitten sain rinnalleni aivan uuden ihmisen. En aluksi oikein osannut suhtautua häneen. Hän vain nukkui, söi ja eritti miltei jokaista olemassa olevaa eritettä. Niinä harvoina hetkinä, kun hän silmänsä aukaisi, näin niissä kaukaisia avaruuksia. Hän oli tullut paikasta, jota kukaan ei muista. 

Kun kotiuduimme, kului monta yötä ennen kuin sain nukuttua rauhallisin mielin. Kuuntelin hysteerisesti hänen hengitystään ollakseni varma, että hän on nukkuessaan elossa. Vaikka kaikki olikin oikein hyvin. 

Pikku hiljaa uusi ihminen tuli tutummaksi. Pikku hiljaa hän tuli hyvin rakkaaksi. Aloin ymmärtää, että meistä kahdesta oli tullut lapsiperhe. Olimme saaneet uudet tittelit, äiti ja isi. Päätin, että saan olla epätäydellinen äiti. Minä. Täyttää itseni kokoiset saappaat siinä tehtävässä. Tärkeintä oli, että jaksaisin, voisin hyvin ja nauttisin lapseni kanssa olemisesta. 

Ja niinpä sitä onkin kärsitty tiskikasoista, villakoirista nurkissa, syöty noutopitsaa kerran jos toisenkin, torkuttu päiväunia mitä mielenkiintoisimpiin aikoihin, pumpattu hulluna maitoa pakkaseen jotta pääsisi yksin elokuviin, turruttu pukluihin meidän kaikkien rinnuksilla…

Sekä naurettu, rakastettu, riehuttu riemusta, kontattu kilpaa, ilakoitu kylpyveden kanssa, ilmeilty peilille tuntikausia, hämmästelty miten juuri meillä voikin olla maailman ihanin vauva. Pöristelty pientä masua, etsitty napoja, vastaanotettu kuolaisia ja hampaisia suukkoja, poksahdettu onnesta ja ylpeydestä. 

Itketty lukuisille mainoksille, joihin on äiti-ihmisiä varten älytty sujauttaa söpöjä vauvoja, koettu pahaa oloa kaikista uutisista, joissa lapsille käy huonosti, tajuttu että viidentoista vuoden päästä tuota omaakin saa varmaan kyliltä etsiä iltasella ja olla huolissaan. Mutta kolmenkymmenen vuoden päästä saattaa olla jo lapsenlapsia, ja koko suuri pyörä pyörähtää taas alkuasentoon. Jotenkin kaiken tajuaa nyt sekä suuremmassa että pienemmässä mittakaavassa paljon paremmin. Kirkkaammin.

Vauvavuoden sumuisuuden loppupuolella myös minä löysin itseni uudelleen. Se on ollut ihanaa. Olinkin ollut siellä hormonien ja imetysihran alla tallessa koko ajan. Äitiys on ollut myös tutustumisretki omaan itseen. Jotenkin sitä peilaa itseään paremmin, kun on oltava vastuullisena pienelle ihmiselle. Vauvan kanssa saa pysähtyä tajuamaan elämästä olennaisia asioita. Selkeyttämään omaa maailmankuvaansa. Ymmärtämään, että on paljon hyvää ja kaunista, mitä suojella ja säilyttää tuleville sukupolville. Maailma on lainassa lapsilta.

Kasvattamisesta olen oppinut paljon myös. Aiemmin se on ollut minulle ihanteellisimmillaan johdonmukaisuutta, rajoja, auktoriteettia. Nyt se on lukematon määrä harmaan eri sävyjä ja kaikki sateenkaaren värit päälle. Se on sydämenlämpöistä pienen taimen elon ihmettelyä ja hellästi oikeaan suuntaan kaitsemista. Se on arvostamista. Sen pienen, ihmeellisen persoonallisuuden arvostamista, joka on jo olemassa omana itsenään, ja jonka kehittymistä täyteen kukkaansa minä saan seurata aitiopaikalta. 

Kyllä, minusta on tullut ihan pehmo. Ja samalla älyttömän vahva.

Kiitos siitä, pieni kultarakas. Meillä on edessä mahtavia vuosia ja seikkailuja.