Paluu lähtöruutuun

Radio Suomen Ajantasassa keskusteltiin tänään lasten kasvattamisesta.  Lähetyksessä oli vieraana Raisa Cacciatore, joka on yksi suomalaisista kasvatusguruista. Oli ihanaa kuunnella Cacciatoren viisaita, punnittuja ja rauhallisia sanoja kasvattamisesta. Keskustelun ytimeksi muodostui ajatus lapsen kohtaamisesta ja keskeneräisyydestä, sekä aikuisen esimerkkinä toimiminen tunteiden säätelyn opettelemisessa. 

Aikuisuus ei ole haluttu rooli. On tylsää olla jämäkkä, johdonmukainen ja hillitty vastuunkantaja. Mutta meistä lapset peilaavat ja oppivat oikeasta ja väärästä. Lapsi saa kiukutella, ja hänen kuuluukin kiukutella oppiakseen tunteistaan. Niiden ilmaisemisesta, ilmenemisestä ja hallitsemisesta. Tuntuu, että nykyaikana kaiken pitäisi olla helppoa, nautinnollista ja sujuvaa. Nettiyhteyskään ei saa koskaan pätkiä. Mutta ihmissuhteethan ne vasta pätkivätkin! Niissä on tulta ja tappuraa, väärinymmärryksiä, itkua ja huutoa. Vastapainoksi on iloa, hellyyttä, naurua ja syvää yhteisymmärrystä. Ajatella, että lapsen pitää kantapään kautta oppia tämä ihmiselämän kirjo, apunaan vain läheisensä. Toivottavasti lapsi tulee siihen tulokseen, että kiukuttelu ei ole maailmanloppu. Se tulee ja menee ja sitten taas rakastetaan, peruskallionlujasti.

Minua häiritsee ajatusmaailma, että lapset olisivat jotenkin tiellä. Lapset eivät saisi näkyä ja kuulua ihmisten ilmoilla. Kahviloissa, kaupoissa, kirkoissa, konserteissa. Toki käytöstapoja on hyvä opetella ja parhaansa mukaan noudattaakin, mutta lapset eivät ole robotteja. Aikuisilla olisi paljon opittavaa lasten elämisen riemusta ja sen ilmaisemisesta. 

On loputtoman kiehtovaa ja ihanaa, että jokainen perhe on erilainen muodostaen oman pienoiskulttuurinsa. Olen nähnyt satojen perheiden lapsien olevan aivan yhtä kelvollisia pieniä kansalaisia. Uskon kuitenkin, että kasvatuksesta voidaan puhua yleisellä tasolla siinä missä kaikista muistakin aiheista. Että on joitakin yleispäteviä periaatteita, joista jokainen vanhempi saa eväitä omaan selkäreppuunsa. Olisi vain päästävä yli siitä pelosta, että mitä jos minua arvostellaan ja mitä jos teen jotain väärin. On tavattoman paljon enemmän oikeita tapoja olla vanhempi, kuin ryssiä se homma totaalisesti. 

Tärkeimpänä kasvatuksen peruskivenä näen arvot. Mikä on minulle ihmisenä tärkeää ja arvokasta, ja mitä siitä haluan siirtää lapselleni? Miten omat arvoni näkyvät teoissani ja puheissani? Sillä niitä lapseni seuraa ja niistä hän ottaa yllättävän paljon rakennuspalikoita omaan maailmankuvaansa. Jos ajattelee, että kyllähän minä oikeasti arvostan ja kunnioitan kaikkia ihmisiä, mutta puhuukin selän takana pahaa muista, niin kyllä teot lyövät ajatukset. Minulle on tärkeää kasvattaa lapsestani suoraselkäinen, tekojensa seuraukset käsittävä, hyvä ihminen. Silloin minun on itse toimittava niin. Se ei ehkä ole helppoa ja hauskaa, mutta helpolle ja hauskalle on muu paikkansa.

Kasvattaminen onkin pelottavan syvällinen matka itseen. Sitä voi kuvitella muokkaavansa pientä tainta mieleisekseen, mutta joutuukin kohtaamaan omia kummituksiaan. Miksi ei kestä kiukuttelua tai miksi ei jaksa pysyä päätöksessään sitä koettelevaa lasta vastaan. Onneksi olemme ihmisiä emmekä koneita. Siinä missä minä olen vanhempana epätäydellinen, on lapsenikin ikuisesti keskeneräinen. Hän hakee minusta tukea kaikkeen kasvuunsa. Onneksi on muitakin ihmisiä ympärillämme, joista jokainen voi antaa lapseni elämään sellaisen pienen palasen salattua viisautta, joka juuri minulta saattaa puuttua. Se on rikkaus, eikä mitään minulta pois. 

Koska perheet ja suvut ovat nykyään maantieteellisesti kauempana toisistaan kuin aiemmin, ovat yhteiskunnan rakenteet korvanneet osan luontaisista tukiverkoista. Päiväkoti hoitaa lapsia vanhempien ollessa töissä ja neuvola neuvoo pulmatilanteissa. Toivoisin, ettei perheissä suhtauduttaisi epäluuloisesti näihin. Ajateltaisi, että pitää esittää mahdollisimman eheää ja täydellistä perhettä, jotta kukaan ulkopuolinen ei puuttuisi perheen sisäisiin asioihin. Päivähoidossa on juurikin tarkoitus rakentaa kasvatuskumppanuutta vanhempien kanssa. Toimia yhteistyössä lasten parhaaksi ja kuunnella vanhempien asiantuntijuutta lastensa suhteen. Jos tämä kasvatuskumppanuuden ajatus syvällisesti lävistäisi lastenkasvatuskulttuurimme, poistuisi vastakkainasettelu ja pelko viranomaisia kohtaan. 

Kaikki palaa inhimillisyyteen, kohtaamiseen ja kuuntelemiseen. Me jokainen haluamme ja ansaitsemme tulla hyväksytyiksi juuri omana itsenämme. Olipa meillä uhmaikä, murrosikä, keski-iän kriisi tai sittenkin kaikki ihan hyvin. 

(Kannattaa kuunnella linkin takaa löytyvää lähetystä erityisesti kohdasta 48:00 eteenpäin saadakseen tehotipat kuullunymmärtämisestä.)

 

Kommentit (2)
  1. Hieno kirjoitus ja monta arvokasta ajatusta! Kiitos niistä:)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *