Sitten kun on nyt

Kirjoitin viimeisen postauksen Let us go– blogiin 28.1.2014. Kirjoitin, että kun mun elämä on taas raiteillaan niin ehkä alan taas pitää blogia. Vuosi sitten olin juuri valmistunut koulusta enkä tiennyt mitä tekisin mun elämällä. Musta tuntui jotenkin ihan hirveän nololta kirjoittaa epämääräisista haahuiluistani ja siitä, etten oikeasti tiedä yhtään mihin mennä tai mitä ajatella. Niinpä ajattelin, että voin taas kirjoittaa blogia 

Sitten kun mulla on vakituinen työpaikka. 

Sitten kun mulla on vakituinen koti. 

Sitten kun on parempi kamera ja siisti vaatekaappi ja kevätpuvusto ja talvipuvusto ja asukuva blogiin joka päivä.

Sitten kun mun mieli on tasaantunut ja tulevaisuus selvillä ja osaan ottaa eteerisiä valokuvia ja juon joka aamu vihersmoothien. 

Sitten kun olen oppinut kirjoittamaan kauniita ja oivaltavia lauseita elämästä ja ajatuksista. 

Sitten kun!

Ööööööö mitähän mä oikeen ajattelin?! Että jotenkin ihmeen kaupalla musta muuttuisi joku täydellinen blogityttö ja eräänä päivänä kaikki olisi selvää ja auvoisaa ja kaunista ja elämä valmis. On kulunut vuosi ja mä olen elänyt ja ollut onnellinen, vaikka mulla ei edelleenkään oo omaa asuntoa eikä vakituista työpaikkaa. Lähdin viime keväänä Barcelonaan adios vaan ja asuin siellä neljä kuukautta. Mulla ei ollut yhtään rahaa eikä työtä eikä edes sänkyä. Meillä oli sohva ja kadulta löydetty hylly ja neljä haarukkaa ja nekin muovisia ensimmäisen kuukauden. Oli aurinkoa ja juhlia ja uusia ystäviä mutta enimmäkseen aivan hiton tylsää ja tavallista. Juoksulenkkejä ja halpoja hedelmiä. Kesäksi tulin takaisin suomeen ja hoidin lapsia kuten aina ennenkin. Syksyllä poimin (ihan oikeasti) sata litraa puolukoita, tein töitä ja vähän teatteria, kävin Berliinissä ja leikkasin tukkani pois.

Oisin hitto voinut kirjottaa blogia vaikka joka ikinen päivä, koska tällasta mun elämä nyt vaan sattuu tällä hetkellä olemaan. Mutta mua vaan jotenkin hävetti se, ettei ole mitään varsinaista polkua jota seurata. Ettei oo tavallista työtä kasista neljään. Voitteko tajuta, että mulla kesti melkein vuosi hyväksyä, että mun elämäntyyli on ihan yhtä hyvä ja yhtä tavallinen kuin joku muukin. Ja että mä voin kirjottaa ihan just sellasta blogia kun huvittaa ja ottaa kaikki kuvat kännykällä ja photobootilla ja kirjottaa juuri siitä mistä haluan, juuri niin usein tai harvoin kun haluan. Hahaa! Mun pitää vieläkin oikeen takoa näitä asioita mun päähäni! Mulla on varmaan joku olenkohan vihdoinkin oma itseni ja oman elämäni sankari– kriisi, koska nyt on ensi vuosi eli vuosi, jolloin täytän kol-me-kym-mentä. 

Meinasin kirjottaa tähän jonkun esittelyn itestäni mutta se tuntu vähän oudolta. Ihanku tääkin nyt ois joku saakelin paikka missä pitää itsestään kertoa että työ on juu ja olen iloinen ja positiivinen ja tykkään hapankorpuista ja vietän tosi monta tuntia viikosta bussissa kun suhaan Porin ja Helsingin väliä. Että Porissa oon töissä Rakastajat-teatterin baarissa ja keittiössä ja tykkään siitä valtavasti vaikka työpäivät on välillä 16 tuntia. Nukun äidin ja isän luona olohuoneen nurkassa matkasängyssä ja iltaisin rakennan sängyn viereen seinän, etten nää television valoa koska isä valvoo viiteen. Ja vapaapäivinä lähden Helsinkiin ja herään Ullalinnassa vaaleanpunaisesta omakotitalosta ja juon aamukahvin kahvilassa melkein liian usein. Että näen ystäviä ja niiden ihania vauvoja, joita kaikille syntyy koko ajan melkein tuosta noin vaan. Etten maksa vuokraa, koska säästän rahaa tasan vuoden päästä alkavaan pitkään reissuun enkä ole ikinä elämässäni säästänyt näin paljon kuin nyt. Ja että aion hakea keväällä uuteen kouluun ja olen siitä niin innoissani että huh ja toivottavasti pääsen. 

Kerroinpa sitten kuitenkin jotain ja hyvä niin. Tästä tulee mun päiväkirjani jota ehkä lukee joku tai sitten ei. Mikäli ei, niin kaikki teksti jää omiksi muistoiksi ja mikäli kyllä,  toivotan jokaisen lukijan lämpimästi tervetulleeksi. 

X Kaisa