Tavoitteena tämän päivän blogipostaukseen oli tehdä vertailu erilaisista vaunuvaihtoehdoista, mutta päätänpä jättää teknisten speksien vertailun ja keskittyä pohtimaan perjantain kunniaksi suhdettani omaan äitiin ja miten hän on vaikuttanut siihen, millaisena tulevana äitinä itseni koen. 

” Äiti, miksi sen piiraan teit? 

”Äiti, miksi sen kuistille veit?”

”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!”

”Äiti, mitä se tarkoittaa?”

Vanhempani saivat minut kolmen vuoden yrittämisen tuloksena 33-vuotiaana, olin siis hartaasti odotettu ja toivottu lapsi. En kuitenkaan ollut vastasyntyneenä helpoin; itkin yöt läpeensä, rauhotuin vain autossa.Ehkä siinä piileekin syy, miksi äidin ja minun välit eivät koskaan ole saavuttaneet äiti-tytär-välejä, sillä aiheutin jo heti pettymyksen äidilleni vauvasta lähtien, kun en ollutkaan helppo lapsi. Äiti lähti töihin minun ollessa yhdeksän kuukauden ikäinen, joten naapurissa asuvat mummuni otti minut hoitoon ja minä otin hänet äitihahmokseni. Mummu opetti minut leipomaan, pesemään pyykkiä, tekemään käsitöitä ja ennen kaikkea hyväksyi minut sellaisena kuin olin. 

Kolme vuotta syntymäni jälkeen sain pikkuveljen, joka syntyi keskosena; veljen syntymän jälkeen mikään ei enää palannut entiselleen.  Äiti antoi kaiken huomion veljelleni ja sulki minut sekä isän pois ympäriltä. Kaikki mitä tein, tein väärin. Olin aiheuttanut äidin mielestä jopa veljen ennen aikaisen syntymän. 

Äiti vaati minulta kouluaikana paljon; minun piti saada vähintään kiitettäviä kokeista tai minua rankaistiin hänen toimesta, en juurikaan itse saanut päättää mitä vaatteita sain käyttää, tutustuminen omaan seksuaalisuuteen oli kiellettyä (eikä taustalla ollut todellakaan mitään uskontoa), minulle saneltiin ehtoja, koska saisin alkaa seurustelemaan, perustamaan perhettä (ja tämä tapahtui minun ollessa jo yli 20v.). Oikeastaan kaikki oli tavalla tai toisella äidin mielestä kiellettyä tai rankaistavaa. Olen ollut hänelle iso epäonnistuja vaikka olen kolmeenkymmeneen ikävuoteen saavuttanut paljon enemmän kuin hän; minulla on korkeakoulututkinto, toimin esimiestehtävissä ja olen koko työhistoriani ollut vakituisessa työsuhteessa ilman työttömyyttä vaikka olen tehnyt käytännössä kaikki asiat päinvastoin mitä hän on vaatinut. 

Oma äitisuhteeni on ollut myös henkinen lukko omille perheenperustamissuunnitelmille, jopa siinä määrin, että 25-vuotiaana päädyin keskeyttämään raskauden siinä pelossa, että en tule ikinä rakastamaan toivottua lasta enkä tule olemaan kypsä äidiksi, koska oma äitini niin oli väittänyt. Onneksi tajusin tuossa vaiheessa hakeutua ammattilaiselle keskustelemaan äitisuhteestani. 

Tämä nykyinen masukaveri on toivottu, haluttu ja rakkaudella tehty, mutta alkuraskautta varjosti silti epäillys siitä tulisinko olemaan hyvä äiti. Vuosien terapia tuntui menneen hukkaan, koska tilanne ei ollut tuolloin niin konkreettinen kuin nyt, kun kannat matkassa pientä ihmisenalkua. Ensimmäiset kolmekuukautta tunsin, että sisälläni asuu loinen joka ei sinne kuulu. Salaa toivoin heikkoina hetkinä, että raskaus menisi kesken ja saisin vanhan elämäni takaisin. Jälkeen päin ajatellen tuossa vanhassa elämässä ei todellakaan ole mitään sellaista, mitä haluaisin takaisin, saatika järkevämmin ajateltuna mikään ei juurikaan tule muuttumaan sillä hurjimmat bilehetket ovat takanapäin. Ainoa muutos, mitä raskaus aiheutti oli työaikani, mutta nekin koituivat edukseni, sillä luovuin vuorotyöstä ja siirryin päivätyöhön. 

Nyt olen viimein löytänyt ihanan suorasanaisen terapeutin, jonka kanssa käyn näitä tuntemuksiani läpi uudelleen ja yritän rakentaa rikkinäisistä palasista kokonaisen, ehjän itseni. Uskon vahvasti, että minusta tulee vielä se hyvä mutsi.