Olin kuullut villejä juttuja takakireistä neuvolantädeistä, jotka ehtivät käynnin aikana enemmän valittamaan kuin kertomaan mitään faktatietoa raskaudesta, saatika kysymään miten äiti voi.  Ensimmäisestä neuvolakäynnistä jäi hyvä maku; olin kypsän ikäinen äidiksi, meillä kummallakin on vakituiset työpaikat, tienaamme ihan hyvin ja ulkoiset puitteet oli tädin mielestä kunnossa. Olin normaalipainoinen, ei verenpainetta, hemoglobiini oli loistava. Tätä positiivisten asioiden vuodatusta voisi jatkaa hyvinkin pitkään ja ai että, miten hymyssä suin naputtelin whatsapp-viestiä miehelle, että neuvolantäti ei syönytkään minua elävältä. 

Raskauden edetessä vaivat lisääntyivät; ensin iski liki kuukauden kestänyt mahapöpö, jossa ruokavalioni koostui Piltin hilloista, teestä ja vaaleasta leivästä. Mehukeittokin oli aika pop. Kun mahataudista oli toivuttu iski kesäloman jälkeen töihin paluun jälkeen kunnon flunssa järkyttävän niistämisen kera. Tähän kun yhdistää kestokrapulamaisen olon, voin kertoa, että olo oli aika huumaava. Flunssa ja syömättömyys verotti tottakai verenpainetta ja verenpaineen lasku teki minulle sydämeen tykytyskohtauksia, töissäkin oli käytävä ja pakka oli aika valmis. Nukuin yöllä huikeita neljän tunnin unia, aamulla töihin ja töistä suoraan sohvan kautta sänkyyn jatkamaan unia. Erehdyin soittamaan neuvolaan ja kysymään, mitä teen ja olenko oikeutettu heidän kauttaan sairaslomalle. Lepo kuulemma tekisi hyvää, mutta työterveys hoitaisi sairaslomat, jotka suoranaisesti ei liity raskauteen. Työterveys tajusi tilanteen vakavuuden ja kolme työpäivää+viikonlopun lepuutin kroppaani. 

Kun viimein sain itseni kondikseen, tottakai ruokahalunikin palasi, sillä en ollut pystynyt syömään olostani johtuen juurikaan mitään kunnon ravinnoksi luokiteltavaa. Ja niin koitti myös neuvolapäivä, jonne menin levänneenä, positiivisella fiiliksellä kuuntelemaan ensimmäisen kerran sydänääniä kaiken muun ohella. Oman neuvolatädin sijaan minut otti vastaan erittäin sydämellinen nuori opiskelija, jonka mukaan olin edelleen hyvässä kunnossa, sydänäänet kuului reippaasti ja missään ei ollut valittamista, KUNNES oma hoitaja tuli sisään ja ensimmäisenä kiinnitti huomion painoon ja siihen, että paino todellakin oli noussut! Ja 2,5kg painonnousu on 18 raskausviikkoon nähden reilusti tädin sanoman mukaan ja ja nyt tulis tarkkailla painoa(olin siis kuvitellut, että se on melko vähän ja en sen tarkemmin ollut edes syömisiäni katsonut). Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, että suoraan neuvolasta kävelin kahvilaan syömään Dallaspullan. Ihan kostoksi neuvolantädille! 

Googlasin ja hätäwhatsappasin kaverille, joka lohdutti, että paino saisi nousta jopa 300g viikossa eli itselläni painoa olis peräti saanut tulla yhteensä 5,4 kg eli puolet enemmän, mitä minulle oli tullut. Silti neuvolantädin sanat kaikuu korvissani jokaisella aterialla, jokaisen jälkiruokakorvapuustin yhteydessä tunnen huonoa omaatuntoa miksi syön pullan, kun voisin syödä hedelmän. Ruoka on ollut minulle polttoainetta reeniin, hemmottelua parisuhdeiltana ja ystävien kanssa. Nyt siitä on tullut pahapaha asia, jota pitää TARKKAILLA. 

Vartalo on ollut minulle se vahvuus lapsuudesta asti. Olen liikkunut, en ole lihonut ja muutenkin se on ollut asia, joka kanssa olen ollut sinut rintojani lukuunottamatta. Nyt sen pitäisi olla hyvä kantoalusta lapselle, mutta neuvolan painokritiikin vuoksi inho tätä leviävää ruhoani kohtaan kasvaa viikko viikolta. Olin ennen raskautta kuvitellut olevani sinut asian kanssa, että vartaloni tulee muuttumaan, mutta asia ei olekaan niin helppo ymmärtää kuin kuvittelin. 

Rv 19+2, 58kg