Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Kaksi-nolla

Olipa musta hevonen tämä Jennifer Eganin hypetetty romaani. Ensin teki mieli huutaa kivusta ja ärsytyksestä, kun kustantaja markkinoi Aika suuri hämäys -kirjaa lauseella "muistuttaa rakenteeltaan Facebookia".

Eikä muistuta, vaan ihan perusmeiningeillä eri ihmisten näkökulmista kerrottua tarinaa. Ja on siellä myös yksi vähän turhalta kikkailulta maistuva powerpoint-esityksen muotoon tehty luku, mutta ei siitä sen enempää nassutusta.

Eganin romaani seuraa toisiinsa eri tavoin kytkeytyvien ihmisten elämää 1970-luvulta 2020-luvulle (tästä kai Facebook-viittaus: kuka on kenenkin kaveri). Joidenkuiden elämänvaiheet käydään läpi tarkasti, toiset vain vierailevat muiden tarinoissa lyhyesti.

Keskushenkilöitä ovat Sasha, omaa paikkaansa hapuillen ja pitkään etsivä nainen ja hänen pomonaan newyorkilaisessa levy-yhtiössä työskentelevä ex-punkkari Bennie.

Ja sitten se musta hevonen -aspekti. Aika suuri hämäys on loistava yhdysvaltalainen nykyromaani; hauska, tarkkanäköinen, pirskahtelevan nokkela ja kepeästi kirjoitettu, mutta siinä on traaginen ja kaihoisa pohjavire. Mitään erityisen kamalaa ei tapahdu, ainakaan hirveän paljon, mutta kaltaiseni melankolinen kainosielu saa onnen piehtaroida monen sadan sivun verran kauniin surumielisissä tunnelmissa.

Tähän liittyy suurin oivallukseni kirjaa lukiessa: Elämä on pohjimmiltaan aika surullista. Ihmiset vanhenevat, ovia sulkeutuu, toiveet eivät toteudu, asioista joutuu luopumaan. Ja vierellä kulkevista ihmisistä. Mutta niin se vain nyt on, ja juuri siksi syntyy loistavia romaaneja, elokuvia ja täydellisiä mollisointuisia popbiisejä.

 

Suosittelen niille, jotka arvostavat hauskaa, sujuvasti rullaavaa romaania ja saavat kiksejä pienistä henkilöjen ja aikatasojen yhdistelemiseen liittyvistä tehtävistä. Ja niille, jotka potevat

a) nostalgiaa ja

b) matkakuumetta New Yorkiin tai San Franciscoon.

Ja lopuksi pöllin loistokkaalta Inalta käyttööni tämän tavan postata juttuun kirjan ensimmäinen lause: "Se alkoi tavalliseen tapaan, tällä kertaa hotelli Lassimon naistenhuoneessa."

Mites muut, oletteko lukeneet? Mielipiteitä?

 

Kommentit

Jemina
No Sex and the City

En ole vielä lukenut, mutta kiinnostaisi kyllä! Ja nyt yhä enemmän, etenkin tämän huomion jälkeen: Elämä on pohjimmiltaan aika surullista. Sillä just näinhän se on.

Kirja kiilannee nyt siis toivelistani häntäpäiltä sen kärkeen. Tosin hankkinen mokoman englanniksi, tällaiset teokset kun tekee aina mieli lukea alkukielellä. (Hah, kuulostanpa elitistiseltä! Ihan kuin tässä lueskeltaisi Dostojevskejä alkukielellä aina tilaisuuden kohdalle sattuessa.) Vähän meinaan huolettaa, että miten tietyt sävyt kääntyvät suomeksi, se sellainen leikittely. Olitko, Kati, tyytyväinen käännökseen?

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Ihanaa, että säkin olet nyyhkijä elämässä -osastoa, Jemina! Olin tyytyväinen käännökseen. Aika harvoin ylipäätään osaankaan mussuttaa käännöksestä. Tosin justiinsa lopettamaani Jonathan Franzenin Epämukavuusaluetta lukiessa mietin, onko vika kirjailijan lauseenmuodostuksessa, käännöksessä vai lukijassa, kun kieli ja lauseet tuntuivat tosi usein tosi hankalilta. En vaan tajunnut.

Helmi K

Mua on kiinnostanut tämä jo pitkään ja on kesän lukulistalla. Ja Jeminan tavoin ilahduin tuosta elämän surullisuuden osuudesta. Mun mielestä hyvin kirjoitetussa surussa ja luopumisessa on jotain äärimmäisen lohdullista, ja jaettu melankolia on aina hyvästä. Ja parasta se on silloin kun välillä voi myös nauraa.

(tuollaiset facebook-viittaukset pitäisi kieltää lailla. Jos mä lukisin jostain kirjasta että se on facebook-henkinen niin jäisi lukematta vaikka olisi mikä. Onneksi siis en ole nähnyt kyseistä lausahdusta misssään.)

Minna J.
Oisko tulta?

Mäkin luin ja englanniksi ja vaikka kuvittelen osaavani sitä hyvin, niin kieli oli haastavaa.  Minusta toi eka luku oli aivan loistavan mahtava, sitten putosin kärryiltä, sitten taas pääsin niille takaisin ja lopulta pidin koko hommasta. Powe point-luku sai mut jotenkin nyyhkimään?!?
Täällä on lisää ajatuksia siitä.

Lainaus kirjasta, jossa elämä kai taitaa tosiaan olla pohjimmiltaan aika surullista:

“Happened as I listened: I felt pain. Not in my head, not in my arm, not in my leg; everywhere at once. I told myself there was no difference between being “inside” and being “outside,” that it all came down to X’s and O’s that could be acquired in any number of different ways, but the pain increased to a point where I thought I might collapse, and I limped away.” 

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Naulan kantaan, Helmi. Jaettu melankolia on kaunista.

Minna, alkukielellä lukeminen on kyllä kannatettavaa. Mitä muuten tuumaat kirjan nimistä: Aika suuri hämäys vs. A Visit From the Goon Squad?

Minna J.
Oisko tulta?

En tiedä onko kummassakaan nimessä kauheasti järkeä, mutta onhan tuo englanninkielinen hieno - minä tosin kaipasin googleselvitystä ymmärtääkseni että mitä se todella tarkoittaa ja mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa. ""Goon squad"s ovat olleet jotain ihme väkivaltaisia ryhmittymiä, jotka ovat vastustaneet poliittista korruptiota tms.)

Jossain kohtaa kirjaa se on esillä, Bosco sanoo:  "Time's a goon, right?" - "How did I go from being a rock star to being a fat fuck no one cares about?"

Time is a goon sanot itsekin :): Elämä on pohjimmiltaan aika surullista. Ihmiset vanhenevat, ovia sulkeutuu, toiveet eivät toteudu, asioista joutuu luopumaan. 

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Joo, mäkin tartvitsin hiukan Googlea. Suomennoksessahan on haettu myös sanaleikkiä - taitaa olla tuo sama kohta, josta suomenkielinenkin nimi on napattu. Ajatuksena "aika on suurta hämäystä" on vaan jotenkin ylevämpi kuin tuo "melko suuri hämäys".

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen lukemassa Aika suurta hämäystä. Innostuin kirjasta samalla tavalla kuin Kehlmanin Maineesta. Niinpä halusin tietää enemmän Eganista, ja satuin sitten tälle sivustolle. Äsken luin tarinan Safari. Sen lopetus oli huikea. Tarinassahan sivutaan monia ihmissuhteita ja henkilöjä. Sivuosassa on muun muassa kaksi kuusikymppistä naista, joilla on aina mukana kiikarit lintujen kuvaamista varten. Tarinan kymmenvuotias poika Rolph on lopussa tanssimassa isosiskonsa kanssa (tanssimassa ensimmäistä kertaa tytön kanssa). Tanssin lomassa hän lausahtaa: "En usko, että nuo tädit lähtivät tälle matkalle tarkkailemaan lintuja." Jäi aavistus (toki myös kirjan nimen myötäilemänä), että tuossa lauseessa voi kiteytyä koko romaanin ydin. Ihmiset eivät ole elämässän tekemässä sitä, mitä ensi vaikutelmalta voisi olettaa. Odotan innolla, mitä kaikkea romaanista paljastuu.

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Moi Vierailija, mahtavaa, että löysit tänne ja vielä kommentoitkin. Jee! Safariosuus kirjasta oli kyllä loistava. Kerrothan sitten, mitä tykkäsit koko romaanista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Eipä aiheuttanut kirjan loppukaan minkäänlaista pettymystä. Ehkä hirmuhallitsijaan liittyvä luku ei ollut muun kirjan tasoa, mutta toisaalta kirjan lopusta löytyi kaksi lisähelmeä. Orfeus-luku herätti kaikkein eniten ajatuksia. Kyllähän kirjassa oli paljon katseita taaksepäin. Joskus jokaisen elämään putkahtaa vanha tuttu menneiltä vuosilta. Voiko tämän ihmisen ottaa vastaan ilman että koko ajan muistelee, millainen hän oli ollut ennen? Ja katoaako hänen oikea minänsä noiden muistojen takia? On vaikea hyväksyä, että ihminen on toisenlainen kuin ennen. Aika todellakin hämää meitä jokaista (savolaisittain: Aeka melekonen jymmäytys). Toinen helmi oli se kokeileva luku. Se oli tavattoman piristävä ja hauska. Eikä kyse ollut pelkästä muodollisesta kikkailusta vaan mukana oli useita sisällöllisesti oleellisia kohtia, esimerkiksi tauot. Taukoja kirja oli pullollaan; jotkut kestivät kymmeniä vuosia. Tästä luvusta olisi helppo irrottaa muutama sitaatti, mutta ehdin jo pistää kirjan kiertoon. Pitää kyllä itsekin lukea se joskus uudestaan. Varmasti toisella lukukerralla paljastuisi uusia ihmetyksen aiheita. Ehkä jopa selviäisi se, miksi Norreen (olikohan nimi noin?) oli aidan takana. Ja miksi hänet oli otettu mukaan kirjaan, jos hänelle ei ollut siinä muuta tekemistä?

Kommentoi