Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

hamays.jpg

Olipa musta hevonen tämä Jennifer Eganin hypetetty romaani. Ensin teki mieli huutaa kivusta ja ärsytyksestä, kun kustantaja markkinoi Aika suuri hämäys -kirjaa lauseella ”muistuttaa rakenteeltaan Facebookia”.

Eikä muistuta, vaan ihan perusmeiningeillä eri ihmisten näkökulmista kerrottua tarinaa. Ja on siellä myös yksi vähän turhalta kikkailulta maistuva powerpoint-esityksen muotoon tehty luku, mutta ei siitä sen enempää nassutusta.

Eganin romaani seuraa toisiinsa eri tavoin kytkeytyvien ihmisten elämää 1970-luvulta 2020-luvulle (tästä kai Facebook-viittaus: kuka on kenenkin kaveri). Joidenkuiden elämänvaiheet käydään läpi tarkasti, toiset vain vierailevat muiden tarinoissa lyhyesti.

Keskushenkilöitä ovat Sasha, omaa paikkaansa hapuillen ja pitkään etsivä nainen ja hänen pomonaan newyorkilaisessa levy-yhtiössä työskentelevä ex-punkkari Bennie.

Ja sitten se musta hevonen -aspekti. Aika suuri hämäys on loistava yhdysvaltalainen nykyromaani; hauska, tarkkanäköinen, pirskahtelevan nokkela ja kepeästi kirjoitettu, mutta siinä on traaginen ja kaihoisa pohjavire. Mitään erityisen kamalaa ei tapahdu, ainakaan hirveän paljon, mutta kaltaiseni melankolinen kainosielu saa onnen piehtaroida monen sadan sivun verran kauniin surumielisissä tunnelmissa.

Tähän liittyy suurin oivallukseni kirjaa lukiessa: Elämä on pohjimmiltaan aika surullista. Ihmiset vanhenevat, ovia sulkeutuu, toiveet eivät toteudu, asioista joutuu luopumaan. Ja vierellä kulkevista ihmisistä. Mutta niin se vain nyt on, ja juuri siksi syntyy loistavia romaaneja, elokuvia ja täydellisiä mollisointuisia popbiisejä.
 

Suosittelen niille, jotka arvostavat hauskaa, sujuvasti rullaavaa romaania ja saavat kiksejä pienistä henkilöjen ja aikatasojen yhdistelemiseen liittyvistä tehtävistä. Ja niille, jotka potevat
a) nostalgiaa ja
b) matkakuumetta New Yorkiin tai San Franciscoon.

Ja lopuksi pöllin loistokkaalta Inalta käyttööni tämän tavan postata juttuun kirjan ensimmäinen lause: ”Se alkoi tavalliseen tapaan, tällä kertaa hotelli Lassimon naistenhuoneessa.”

Mites muut, oletteko lukeneet? Mielipiteitä?

 

Kommentit (10)
  1. Eipä aiheuttanut kirjan loppukaan minkäänlaista pettymystä. Ehkä hirmuhallitsijaan liittyvä luku ei ollut muun kirjan tasoa, mutta toisaalta kirjan lopusta löytyi kaksi lisähelmeä. Orfeus-luku herätti kaikkein eniten ajatuksia. Kyllähän kirjassa oli paljon katseita taaksepäin. Joskus jokaisen elämään putkahtaa vanha tuttu menneiltä vuosilta. Voiko tämän ihmisen ottaa vastaan ilman että koko ajan muistelee, millainen hän oli ollut ennen? Ja katoaako hänen oikea minänsä noiden muistojen takia? On vaikea hyväksyä, että ihminen on toisenlainen kuin ennen. Aika todellakin hämää meitä jokaista (savolaisittain: Aeka melekonen jymmäytys). Toinen helmi oli se kokeileva luku. Se oli tavattoman piristävä ja hauska. Eikä kyse ollut pelkästä muodollisesta kikkailusta vaan mukana oli useita sisällöllisesti oleellisia kohtia, esimerkiksi tauot. Taukoja kirja oli pullollaan; jotkut kestivät kymmeniä vuosia. Tästä luvusta olisi helppo irrottaa muutama sitaatti, mutta ehdin jo pistää kirjan kiertoon. Pitää kyllä itsekin lukea se joskus uudestaan. Varmasti toisella lukukerralla paljastuisi uusia ihmetyksen aiheita. Ehkä jopa selviäisi se, miksi Norreen (olikohan nimi noin?) oli aidan takana. Ja miksi hänet oli otettu mukaan kirjaan, jos hänelle ei ollut siinä muuta tekemistä?

  2. Moi Vierailija, mahtavaa, että löysit tänne ja vielä kommentoitkin. Jee! Safariosuus kirjasta oli kyllä loistava. Kerrothan sitten, mitä tykkäsit koko romaanista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *