Mitä tapahtui, Lionel Shriver?

lionel.jpg

Poikani Kevin on hieno kirja. Suosittelen sitä kaikille. Varauksetta. Romaani on ehkä maailman koskettavin kuvaus kituliaalla liekillä palavasta äidinrakkaudesta. Ja syyllisyydentunteesta, ja pahuudesta. Kaiken lisäksi se on rakennettu huippukoukuttavasti.

Ja Lionel Shriver on hieno tyyppi. No ainakin superskarppi. No ainakin sen puolituntisen perusteella, jonka jututin häntä taannoin Helsingin kirjamessuilla. Poikani Kevin oli juuri suomennettu, mutta suomalaisissa kouluissa ei ollut vielä ammuttu ihmisiä kuoliaaksi. Puhuimme jostain syystä naisparien hedelmöityshoidoista, vihasta ja en muista mistä muusta, mutta sen muistan, että fanitin kirjalijan tyyliä tiputella rauhallisesti perusteltuja mielipiteitä ja kysellä kiinnostavia.

Sitä kauheammalta tuntuikin lukea Shriverin seuraavat suomennetut teokset, tennistarina Kaksoisvirhe ja entä jos -ajatuksella leikittelevä Syntymäpäivän jälkeen. Uskomatonta paskaa, sallikaa minun sanoa. Kaksoisvirheen jätin suosiolla kesken (tarina ei edennyt mihinkään) ja Syntymäpäivän jälkeen suoritin loppuun pöllämystyneenä. Voi itku mitä kliseitä, kuinka kökköä kieltä ja mitä kyvyttömyyttä tiivistää.

Niille, jotka eivät ole kyseisiä kirjoja lukeneet, voin kertoa, että molemmissa teoksissa fokus on parisuhteessa rimpuilussa. Enempää ei tarvitse tietää.

Mitä siis uskaltaa odottaa Shriverin seuraavalta suomennokselta, syksyllä ilmestyvältä Jonnekin Pois -romaanilta? (Miksi pois on kirjoitettu isolla? Miksi? Ei kai tämä ole esimakua itse romaanista?) Kustantaja Avaimen mukaan kirja ”kertoo amerikkalaisesta unelmasta ja sen synkästä kääntöpuolesta. Jonnekin Pois ottaa rohkeasti kantaa Amerikan yhteiskuntaan ja politiikkaan.” Viittauksia Irakin sotaan ja hurrikaani Katrinaan ainakin on luvassa.

Rakas Lionel, ethän petä tällä kertaa. Haluaisin niin kovasti tykätä siitä, mitä teet.

PS. Hyvää juhannusta kaikille! Omaani kuuluu ainakin grillinyyttejä, mölkkyä, saunaa ja säätiedotuksen perusteella myös sadepäivän kirjoja.

Kulttuuri Kirjat

Väinö, Aino ja valkoinen kissa

ainomono.jpg

Aivan aluksi haluan kiittää mononukleoosia, jonka sairastin maaliskuussa 1998. Helvetillinen kurkkukipu piti minut neljän seinän sisällä kolme päivää – juuri sen ajan, jossa pitkästynyt kirjallisuudenopiskelija ehtii lukea Kalevalan (ainakin sillä taktiikalla, että lukee jokaisesta säkeistöstä vain ensimmäisen säkeen – loppu on kutakuinkin samaa eri sanoin ilmaistuna).

Mistä päästäänkin nopealla leikkauksella Pyynikin kesäteatterin pyörivään katsomoon reilut 13 vuotta myöhemmin. Kävin viikonloppuna monen vuoden tauon jälkeen Pyynikillä, ja kyllä kuulkaa kannatti!

Suosittelen Kari Heiskasen ohjaamaa Rauta-aikaa kaikille teille, jotka kaihdatte kesäteatteria siksi, että ette arvosta hytkyviä puskia, Savon murteen ja viron viljelyä huvitustarkoituksessa ja harrastajanäyttelijöitä, joiden 15 minuuttia julkisuudessa on humalaisen hupakon rooli mökkikunnan vanhan seuraintalon pihaan kyhätyissä huterissa lavasteissa.

Mutta takaisin siihen Kalevalaan. Se sanoo hep, joka muistaa Rauta-ajan tv:stä. Siis sen Paavo Haavikon käsikirjoittaman, Kalle Holmbergin ohjaaman ja Ylen esittämän massiivisen Kalevala-tulkinnan vuodelta 1982. Lyhykäisesti: Samat tarinat, eri kuorrute, moderni kieli ja hahmoilla inasen eri nimet kuin Kalevalassa. Postmoderneja koukkuja, kuten kertojan muistin ja uskottavuuden kyseenalaistaminen.

 

Heiskasen kesäteatteriversio on tv-teatteria vähemmän kyldyrelliä tarjontaa. Se on viihdyttävä, hauska ja koskettava esitys. Sivuutan tässä nyt sen, että Pyynikillä naiset ovat ihan yhtä viattomia, petollisia, uhrautuvia tai yksioikoisia objekteja kuin originaali-Kalevalassa.

Sen sijaan takerrun oivaltavaan musiikkiin, vinksahtaneeseen huumoriin ja vihlovan kipeään tragiikkaan. Erityismaininnan annan esityksen eläinhahmoille – etenkin yhdelle hyvin isopäiselle valkealle kissalle, jolla on tarinassa iso rooli, jopa elämää suurempi.

Veikkaan, että jokainen suomalaista koulua käynyt muistaa jotain Kalevalan hahmoista ja heidän kohtaloistaan. Pyynikin esityksestä nauttii näillä eväillä oikein hyvin.

Siitä huolimatta haluan vielä lopuksi kiittää mononukleoosia, jonka sairastin maaliskuussa 1998.  Taudin ansiosta Lemminki, Aino, Jouko, Kullervo, Ilmari, Väinö, Kyllikki ja Pohjolan emäntä ovat kuin vanhoja tuttuja, joiden kanssa ei tule pidettyä usein yhteyttä, mutta kun tavataan, tuntuu kuin vuodet eivät olisi erottaneet meitä ollenkaan.

Kuvat: Ateneum ja Leena Klemelä. Kaksi versiota Ainon ja Väinämöisen ankeasta kohtaamisesta.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään