Mitä tapahtui, Lionel Shriver?
Poikani Kevin on hieno kirja. Suosittelen sitä kaikille. Varauksetta. Romaani on ehkä maailman koskettavin kuvaus kituliaalla liekillä palavasta äidinrakkaudesta. Ja syyllisyydentunteesta, ja pahuudesta. Kaiken lisäksi se on rakennettu huippukoukuttavasti.
Ja Lionel Shriver on hieno tyyppi. No ainakin superskarppi. No ainakin sen puolituntisen perusteella, jonka jututin häntä taannoin Helsingin kirjamessuilla. Poikani Kevin oli juuri suomennettu, mutta suomalaisissa kouluissa ei ollut vielä ammuttu ihmisiä kuoliaaksi. Puhuimme jostain syystä naisparien hedelmöityshoidoista, vihasta ja en muista mistä muusta, mutta sen muistan, että fanitin kirjalijan tyyliä tiputella rauhallisesti perusteltuja mielipiteitä ja kysellä kiinnostavia.
Sitä kauheammalta tuntuikin lukea Shriverin seuraavat suomennetut teokset, tennistarina Kaksoisvirhe ja entä jos -ajatuksella leikittelevä Syntymäpäivän jälkeen. Uskomatonta paskaa, sallikaa minun sanoa. Kaksoisvirheen jätin suosiolla kesken (tarina ei edennyt mihinkään) ja Syntymäpäivän jälkeen suoritin loppuun pöllämystyneenä. Voi itku mitä kliseitä, kuinka kökköä kieltä ja mitä kyvyttömyyttä tiivistää.
Niille, jotka eivät ole kyseisiä kirjoja lukeneet, voin kertoa, että molemmissa teoksissa fokus on parisuhteessa rimpuilussa. Enempää ei tarvitse tietää.
Mitä siis uskaltaa odottaa Shriverin seuraavalta suomennokselta, syksyllä ilmestyvältä Jonnekin Pois -romaanilta? (Miksi pois on kirjoitettu isolla? Miksi? Ei kai tämä ole esimakua itse romaanista?) Kustantaja Avaimen mukaan kirja ”kertoo amerikkalaisesta unelmasta ja sen synkästä kääntöpuolesta. Jonnekin Pois ottaa rohkeasti kantaa Amerikan yhteiskuntaan ja politiikkaan.” Viittauksia Irakin sotaan ja hurrikaani Katrinaan ainakin on luvassa.
Rakas Lionel, ethän petä tällä kertaa. Haluaisin niin kovasti tykätä siitä, mitä teet.
PS. Hyvää juhannusta kaikille! Omaani kuuluu ainakin grillinyyttejä, mölkkyä, saunaa ja säätiedotuksen perusteella myös sadepäivän kirjoja.
