Ajattelen jokaisena sadepäivänä saman ajatuksen: olisi ihanaa maata sohvalla kirjan kanssa ja kuunnella avoimesta ikkunasta sateen ropinaa.

Joskus teenkin niin, mutta tänään katselen työpaikan ikkunasta, kuinka monella eri tavalla vesi tulee alas taivaalta: vinossa vihmoen, pehmeännäköisenä huuruna, jättimäisinä hitaina pullukkapisaroina. On kaunista. Pidän sadepäivistä.

Kotona minua odottaa kolme kirjaa. Monika Fagerholmin Diivan aloitin viikko sitten, mutta lukeminen jäi helteellä vähiin. Olen pohtinut, miksi ihmeessä en ole lukenut kirjaa paljon aiemmin, koska tykkään Fagerholmin muusta tuotannosta. Tässä Diivassa ja Ihanat naiset rannalla -kirjassa Fagerholmin kielikään ei ole vielä niin kujeilevan kiertoteistä kuin myöhemmin. Alku lupaa hyvää.

Toisen kirjan sain ystävältäni lahjaksi eilen. Ja nyt vähän hävettä tunnustaa: luen ensimmäistä kertaa Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjaa. Muistattehan sen parin vuoden takaisen hitin, jonka nimeen kaikki  downshiftaajat, luomubrunssien ystävät ja sisäistä hyvinvoivaa hippiään etsivät toimittajat vannoivat?

Moni tuttuni on valaistunut kirjan luettuaan niin, että kaltaisellani hörhökyynikolla on riittänyt tuhahtelemista. Mutta ystävä oli sitä mieltä, että nyt minunkin täytyy. Alan siis pakertaa aamusivuja ja järjestää taiteilijatreffejä ja odotan valaistumista.

Kolmas kirja on vielä tyhjä. Ostin sen viikonloppuna Kotkasta, jossa kävin kesäretkellä. Muistikirja on niin korni, että se on jo hieno: vai mitä tuumaatte keisarillisesta kirjasesta, jonka mustassa kannessa komeilee Romanovien perhepotretti? Sattumoisin kuva on sama, jota käytetään aina, kun historiankirjoissa kerrotaan tsaariperheen murhasta.

Mikä sopiva areena aamusivuille. Ja sadepäivän ajatuksille.