Olen kirjoittanut viimeisimmän tekstini elokuun puolimatkan korvilla toissa vuonna. Vuosi 2022 tuntuu hirvittävän kaukaiselta nyt, kun mieleen iskostuvissa päivämäärissä on suurimmaksi osaksi liitteenä vuosi 2024. Vielä kauempana on päivä, jolloin join viimeksi alkoholia; siitä on yli 1000 päivää. Ei sillä, että pitäisin raittiutta koskevaa tukkikirjanpitoa, tarkistin vain asian juuri sovelluksestani, jossa odotti yllättäen pyöreän tuhannen ylittänyt luku.

Mielessäni aikuinen elämäni jakaantuu kolmeen osaan ja aikaan. On juopumisnäytös, joka kestää kivuliaan monta vuotta. Sitä seuraa haparoiva uudelleensyntymä, reilun vuoden mittainen aika, jolloin niin sanotusti opettelin elämään ja nyt ovat nämä päivät, joilla ei ole nimeä. Saatoin aiemmissa teksteissäni kirjoittaa siitä, kuinka mielessäni oli pian raitistumisen jälkeen lista tavoitteita, jotka kuvastivat sitä, mitä minun pitäisi tässä kohtaa elämänjanaa mielestäni olla. Koin siis – ainakin jollakin tietoisuuden tasolla – että minun tuli kiirehtiä kompensoidakseni menetettyjä vuosia ja saavuttaakseni himmeän itselleni asetetun mittariston vaatimukset kelvosta henkilöstä. Samaan aikaan minusta kuoriutui jälleen itselleni vieras ja tuntematon, jonka tunteissa on kuitenkin tuttuutta lapsuudesta ja teinivuosilta.

Olin lapsena hirvittävän vaativa, sekä itseäni että kanssaihmisiäni kohtaan. Minulle toi lohtua ja turvaa, kun asiat tehtiin tavallani ja sain tahtoni läpi. Yksi varhaisimmista tunteista, mitä muistan, on ääriään myöten läikkyvä kiukku tilanteissa, joissa joudun sopeutumaan toimimaan muiden tavalla. Nuorena aikuisena ihmettelin mihin tämä piirre oli kadonnut. Minun oli vaikea ymmärtää, miksi säntillisyys itselle merkittävissä teemoissa ei jatkunut aikuisuuteen, vaan olin se henkilö, joka eli falskisti muotoiltuna jatkuvasti reunalla. Kaikki tehtiin puolihuolimattomasti, ja elämäni tavoitteena oli kaikenlaisen epämukavuuden välttäminen.

Ajattelin juuri raitistuttuani, että voin sentään olla kiitollinen alkoholismille sen suojaavasta vaikutuksesta. Uumoilin nimittäin silloin, että sairaus voisi suojata minua myöhemmältä burnoutilta, jonka kouriin olisin eittämättä joutunut, jos en olisi koskaan sairastunut. Ja paskat. Ei alkoholismi minulle siinä mielessä mitään opettanut vaan ennemmin ruokki asettamaan maaliviivoja yhä kauemmas rangaistus-palkkio -mallin hengessä.

Jos vielä nipistäisin ja jaksaisin tämän illan niin sitten helpottaisi – ja jos en samaa lapsuudenaikaista kiukkua tuntien viilaisi kollegani materiaaleja aamuyön tunneille, olisi seuraavana päivänä odotettavissa valtava katastrofi. Jossain vaiheessa itseni ruoskiminen alkoi tuottaa tulosta ja saavutuksia, joista en pysähtynyt iloitsemaan. Mielihyväkeskukseni vinksahti pahasti.

Se alkoi aika lailla vuosi sitten, viime Pääsiäisestä, jota edeltävät kaksi kuukautta olin jatkuvasti venyttänyt mielessäni ollutta takarajaa kiireen päättymiselle. Aina kuitenkin tuli uusia, yllättäviä projekteja, jotka luonnollisesti olivat myös (ainakin esihenkilöni mukaan) ”aivan huikeita mahdollisuuksia”. Pääsiäisenä pidin reilun viikon lomaa, ja se oli kamalaa. En kyennyt ajattelemaan muuta kuin lomasta jäljellä olevia tunteja. Suurin pelkoni oli, että en palautuisi tarpeeksi loman aikana.

Pääsiäisen jälkeen rauhoittui kaikki muu paitsi mieleni. Oli vaikeampaa sopeutua ympärivuorokautisten päivien jäljiltä joustavampaan kalenteriin ja motivaatio laahasi yhtä reippaana kuin kirskuvat askeleeni sohjossa.

Kesälomasta en muista juuri mitään. Hieman ennen loman aloitusta olin muutaman päivän mittaisella työmatkalla. Olimme juuri muuttaneet uuteen asuntoon, joka osoittautui katastrofiksi (mm. Puutteellinen ilmanvaihto). Keskiyöllä, 12 tunnin matkustamisen jälkeen uuden kodin sisällä velloi trooppinen +35 asteen lämpö. Ajattelin seuraavan päivän varhaista aamupalaveria ja sain ensimmäisen raittiin elämäni aikaisen paniikkikohtauksen.

Paniikkikohtauksen jälkeen makasin kolme päivää asuntomme lattialla hiirtä liikutellen. Uupumuksen aikainen ajatteluni kulki klassisia reittejä ja uskottelin itselleni, ettei minulla ollut sellaista vaihtoehtoa kuin sairaslomalle jääminen.

Syksyllä upposin syvemmälle. Suorittamiseni alkoi tuottaa tulosta, ja vastuuni kasvoivat yhä suuremmiksi. Samaan aikaan henkilökohtaisen elämäni puolella perheenjäsenen sairastuminen ohjasi ajatuksia ja voimavaroja.

Vaikka raittius ei välttämättä suojellut minua uupumukselta, antoi se minulle jonkinasteisen ymmärryksen siitä, kuinka rikkinäiset rakenteet arjellani tuolloin syksyllä oli. Elämästäni oli tullut käytännössä samanlaista kuin juovana, vain viina ja julkinen häpeä puuttuivat. Olin yksinäinen, asetin toistuvasti työn kaiken muun edelle, en pystynyt nukkumaan ja valvoin öitä yksin.

Jokin sisäänrakennettu hälytyssysteemi sai minut loppusyksystä pelastamaan itseni. Toimin kuin autopilotilla ja hoin itselleni ja muille, että ”mun on pakko tehdä tämä ratkaisu” tietämättä itsekään, miksi tai mitä tapahtuisi, jos en toimisi kuten toimin. Nyt tiedän paremmin ja tiedän myös, että valmiustilassa oleva syksyinen minä teki oikean ratkaisun hakeutuessaan uuteen työhön ja kaupunkiin satojen kilometrien päähän entisestä.

Tuon yhden elämänjakson loppunäytös alkoi hieman ennen päättymistään saada enenevässä määrin farssin piirteitä, kun uuden vuoden aattona huomasin täysin yllätyksekseni olevani raskaana. Tai siis, eiväthän nämä asiat koskaan täydellisinä yllätyksinä tule, mutta olin jotenkin onnistunut sulkemaan muistini ulkopuolelle sen tosiasian, että olin marraskuun paikkeilla lakannut käyttämästä hormonaalista ehkäisyä. Olin siis muuttamassa toiselle paikkakunnalle yksin ilman puolisoani, aloittamassa uudessa työssä, odottamassa sopivaa aikaa burnoutista toipumiseen – ja kaiken kukkuraksi olin raskaana.

”Ne olosuhteet, mitä sulla oli silloin, oli täydellisen epäinhimilliset. Ja silti sä istuit esimerkiksi viimeisenä työpäivänäsi mieluummin tekemässä töitä iltamyöhään saakka kuin tapasit esimerkiksi mua”, sanoi ystäväni pari kuukautta sitten, kun tapasimme hetken tauon jälkeen. Tuon keskustelun aikana pohdimme oliko toiminnassani työnarkomanian piirteitä – en tiedä, ehkä, ehkä ei. Eikä minun sitä välttämättä tarvitsekaan selvittää itselleni. Tärkeintä on se, mitä on nyt, eikä tässä ajassa vastaavasta ole enää viitteitä.

Sinä viikonloppuna, kun muutin uuteen kaupunkiin, sain keskenmenon. Olin osannut odottaa sitä aiemmin varhaisultrassa todettujen löydösten perusteella; kehitys ei vastannut viikkoja. Keskenmenon jälkeen sulkeuduin omaan kammiooni ja koin tarvetta eristäytyä muista. Oman elämäntilanteen avaaminen muille alkoi tuntua hengästyttävältä, sitä paitsi suurin piirtein koko lähipiirini oli pelkkää vauvaa ja raskautta. Kaikki tuntui niin turhalta. Olimme muutamassa viikossa selvittäneet puolisoni kanssa valtavan ajatustyön avulla itsellemme, mikä suhtautumisemme koko lapsiasiaan ja mahdolliseen vanhemmuuteen oli ylipäätään ja nyt.. ei sitten ollutkaan enää mitään vauvaa.

En tiennyt, että keskenmenosta toipuminen olisi näin rankkaa (mikä ei liene yllätys, koska en tuntunut ylipäätään tietävän lisääntymisestä juuri mitään), niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Enkä sitäkään, ettei keskenmenon saaminen kiinnosta yhtäkään hoitavaa tahoa. Sen kuin testailet kotona milloin raskaustesti näyttää taas negatiivista – ei ole tarvetta ultralle, keskustelulle, jälkitarkastukselle tai labroille (vaikka hemoglobiinini oli keskenmenon ja raskauden myötä laskenut vakavan anemian tasolle).

Mutta niin kornilta kuin se kuulostaakin, kaikesta selviää jotenkin, ei ilman naarmuja, eikä välttämättä ennalleen, mutta tolalleen. Nyt on ehkä jo kevät, minulla ei ole enää kontollani kuukausien univelkaa ja ehkä ihmisetkin palaavat jossakin kohtaa takaisin elämääni, kuukausien eristäytymisestä huolimatta. Viimeiset 365 päivää raittiutta olivat aivan kamalia ja aina välillä pohdin, kuinka järisyttävän kurjia ne olisivat olleet siinä tapauksessa, että olisin lisäksi rypenyt viinassa.