Ne, jotka jäävät – elämä päihderiippuvaisen läheisenä 2/2
On paljon sellaista, jota päihderiippuvaisen läheinen ei missään tilanteessa sano ääneen. Sellaisia lauseita ovat esimerkiksi ne, jotka toivovat addiktion vallassa olevan läheisen kuolemaa. Olen toisinaan toivonut, että huumeriippuvainen veljeni kuolisi. Niin hirveältä kuin edelliset sanat tuntuvatkin kirjoittaa julki, ymmärtävät muut päihderiippuvaisten läheiset todennäköisesti miksi näin olen ajatellut.
Raskainta päihderiippuvaisen läheisenä on se, että toivoa on vielä. Tuo toivo ei ole kaunis toivonkipinä, joka saisi rakentamaan uskoa tulevaan vaan julma tosiasia, joka pitää otteessaan. Mitä muuta elämä päihderiippuvaisen läheisenä onkaan kuin sairasta loppuaan odottavaa kidutusta, pettymyksiä ja toivoa yksinkertaisesti siitä, että helvetti joskus päättyisi, päättyi se sitten mihin lopputulemaan tahansa?
En ole veljeni kanssa tekemisissä ja kuulen hänen kuulumisistaan vain hyvin satunnaisesti äidiltäni, joka varmistaa säännöllisesti, että veljeni on hengissä. Veljeni on käyttänyt kovia huumeita yli 10 vuotta ja kadonnut noiden vuosien aikana minulta täysin. Tiedän, ettei hän asu kovin kaukana minusta (silloin, kun hänellä on katto päänsä päällä), tiedän, että hän sanoo olevansa korvaushoidossa ja tiedän, että hän on istunut toisinaan vankilassa. Muistan, että yritin pari vuotta sitten viimeisen kerran auttaa häntä ja silloin hän varasti omaisuuttani ja toi huumausaineita kotiini. Muistan myös, että lapsuudessani olimme parhaita ystäviä ja elimme eräänlaisessa symbioosissa pienen ikäeromme vuoksi.
Veljeni ei kuitenkaan ole enää sama henkilö kuin lapsuudessani, eikä hänen persoonassaan ole viitteitä mihinkään tuttuun, joka edes etäisesti muistuttaisi siitä henkilöstä, joka joskus oli osa perhettäni.
Veljeni ei kuitenkaan ole enää sama henkilö kuin lapsuudessani, eikä hänen persoonassaan ole viitteitä mihinkään tuttuun, joka edes etäisesti muistuttaisi siitä henkilöstä, joka joskus oli osa perhettäni.Hän on minulle täysin tuntematon henkilö, joka on luovuttanut koko elämänsä päihteille.
Vaikka en ole veljeni kanssa tekemisissä, kalvaa minua poistumattomana epämääräinen tunne siitä, että jotakin hirveää voi tapahtua. Tuohon tunteeseen sekoittuu huolta muun perheeni jaksamisesta nyt ja jatkossa, siinä skenaariossa, jossa veljeni ei ole enää keskuudessamme. Viime vuosien aikana veljeni on muistuttanut olemassaolostaan myös huumevelkojen perintää käsittelevien viestien muodossa, joita minulle on tullut itselleni täysin tuntemattomilta henkilöiltä eri kanavissa. Näin ollen epämääräinen tunne on myös epämukavaa läikähtelyä sydänalassa tuntemattomasta numerosta saapuvan puhelun tullessa tai Messengerin ilmoittaessa uudesta viestistä.
Viime viikolla julkaistussa menaiset -lehden jutussa 12 vuoden raittiuden jälkeen retkahtanut Redrama ohjeistaa riippuvaisten äitejä seuraavin sanoin: ”Vaikka miten sattuisi, välit heti poikki, lapsi vain kadulle ja pohjalle niin nopeasti kuin mahdollista. Isoin moka on antaa addiktille mahdollisuuksia.”
Kuten veljenikin tapauksessa, monelle addiktille äiti on viimeinen linkki läheisiin. Olen Redraman kanssa täysin samoilla linjoilla siitä, että addiktin kanssa tulee laittaa välit poikki – siis siinä tapauksessa, jossa hoitoon ohjausta on tuloksettomana vaihtoehtona läheiselle tarjottu. Jotta riippuvainen raitistuu, oma pohja on löydettävä ensin. Sekin on muistettava, että kaikki eivät raitistu eläessään ja siinä tapauksessa yhteydenpito sairaaseen läheiseen on turhien toiveiden sammion ylläpitoa oman hyvinvoinnin ja mielenterveyden kustannuksella. Jos addiktille viimeinen muistutus normaalista elämästä ja perheestä ovat viikottain äidiltä saapuvat tekstiviestit, voi tämän linkin katkaiseminen parhaassa tapauksessa havahduttaa omaan todellisuuteen.
Kun addikti toistuvasti pettää lupauksensa, ja päihteiden käyttö vain jatkuu, on paras sulkea riippuvainen ulos perheestä.
Kun addikti toistuvasti pettää lupauksensa, ja päihteiden käyttö vain jatkuu, on paras sulkea riippuvainen ulos perheestä. Rajaton rakkaus ja oven avaaminen yhä uudestaan on riippuvaisen addiktion mahdollistamista. Poissulkeminen on kovaa rakkautta, mutta juuri sellaisia muistutuksia me riippuvaiset tarvitsemme ymmärtääksemme kuinka sairasta päihteiden käyttömme on. Ketään ei yksinkertaisesti voi rakastaa raittiiksi.
Kirjoitin aiemmissa teksteissäni siitä, kun yksi läheisimmistä ystävistäni lopetti ystävyytemme addiktioni ollessa hänelle liikaa. Minulle tämä tapahtuma kaikessa kipeydessään oli hirvittävän tärkeä viesti siitä kuinka sairaassa maailmassa riippuvuuteni kanssa elin. Olin jo vuosia valehdellut itselleni, ettei päihteiden käyttöni nyt ihan vielä alkoholismin laariin putoa; eihän kukaan läheinen ollut vielä katkaissut välejään minuun. Todellisuudessa olisin menettänyt kaikki ympäriltäni, jos olisin jatkanut juomista yhtään pidempään.
Mitä tapahtui niille, jotka jäivät? Otsikkoni ensimmäiset sanat voivat viitata oikeastaan kahteen eri ryhmään: niihin, jotka jäivät aktiivista addiktiota sairastavan riippuvaisen läheiseksi tai niihin, jotka jäivät riippuvuuden ikeen. Ajoin tänään vanhan kantabaarini ohi ja näin, kuinka sen edessä entinen ryyppykaverini asteli sisään entisen kumppanini kanssa. Yritin muistella miltä tuntui istua heitä vastapäätä tahmeassa loosissa, siemailla nelosolutta ja valittaa katkerana (mutta niin toimettomana) elämän epäreiluudesta. En kuitenkaan pystynyt kuvittelemaan niihin raameihin yhtäkään hauskaa hetkeä, ikimuistoista vitsiä, jolle olisin nauranut tai edes sitä tunnetta miltä päivän ensimmäinen olut tuntuu lämmittäessään. Pystyin muistamaan vain sappinesteen maun suussani, kun yritin tuloksetta oksentaa pahaa oloani seuraavana päivänä ulos, riidat ja dramatiikan, joita alkoholistien yhteiselo ja sosiaalinen kanssakäyminen väistämättä aiheuttaa ja sen valtavan turhautuneisuuden siihen, että tiedostin jollain tasolla eläväni elämää, joka ei ollut minun. Jossain tuolla, sillä asuinalueella ja sen kantabaareissa on edelleen se maailma ja sen ihmiset, jotka jäivät, kun minä lähdin.