Musta tuntuu, että sulla on tosi paha alkoholiongelma
Se ei ollut mikään erityisen merkityksellinen päivä. Tavallinen torstai, jonka arkinen aamu valkeni liian varhaisen kevään paahteeseen. Muistan, että vedin pimennysverhon koko päätyseinän vallanneen valon eteen klo 4.30 – se oli aika, jolloin kehoni herätti minut lähes poikkeuksetta jokaikinen aamuyö panikkiin, joka lävisti sydänalaa kuin vaihtelevaan tahtiin lyövät piiskaniskut – ja yritin maata liikkumatta. Olin hikoillut oman puoleni sänkyä täyteen makeaa hikeä ja pian alkaisivat vilunväristykset.
Käärin paksusta untuvapeitosta polvilleni vastinkappaleen ja yllätyin tuntiessani peiton alla jotakin kovaa. Kurkotin esinettä kohti ja ymmärsin ensimmäisestä haparoivasta kosketuksesta, että olin löytänyt jumalten päiväunen lähteelle. Pullo oli tummanvihreä ja sen lasinen pinta vielä vilpoinen. Viinistä oli hörpätty vain suullinen, mikä taivaallinen sattuma! Samassa muistin, että olin edellisiltana piilottanut pullon sänkyyni ennen lähtöä terassille, jotta voisin taata itselleni yöunet kotiin saapuessa. Yöunet ne ovat nytkin, ajattelin ja kiersin korkin varovasti auki. Vilkuilin samalla puhelimeni kelloa, joka lähenteli kuutta. Aika lipui eri tahtiin aamuyöllä. Silloin yksin valvoessani elin omaa ulottuvuuttani, jossa tunnit hyppäsivät katatonisen uutisselailun lomassa kiihtyvää vauhtia eteenpäin.
Ikkunan alla kolistava rekkakuski ei tiennyt, mitä onnen kepeitä säikeitä keittiössäni sinä aamuna nautittiin. Yhdeksään mennessä puolikuiva neste oli tunkeutunut tarpeeksi lähelle hermosolujeni kalvoja ja minua hymyilytti.
Ikkunan alla kolistava rekkakuski ei tiennyt, mitä onnen kepeitä säikeitä keittiössäni sinä aamuna nautittiin. Yhdeksään mennessä puolikuiva neste oli tunkeutunut tarpeeksi lähelle hermosolujeni kalvoja ja minua hymyilytti.Oli vasta toukokuu, mutta ulkona hikoiltiin keskikesän kauneutta. Olin pukenut päälleni vaalean pellavamekon, jonka puhvihihat laskeutuivat olkapäilleni ilmavina. Katoin pöytään astiat kahdelle ja katselin, kuinka munakas hyytyi pehmeäksi lasikuvun alla. Kuulin, kuinka puhelin vetäistiin laturinjohdosta irti olohuoneessa ja siskoni haukotteli äänekkäästi. ”Huomenta, kato miten upee sää ulkona on”, huikkasin keittiöstä. ”Mmm”, sisko mumisi vastaukseksi ja laahusti kylpyhuoneeseen. Hänellä menisi vielä hetki.
Maustepurkkien takana lymyili pieni pullo vodkaa, jonka kaadoin Gatorade -palautusjuoman sekaan. Olin alkanut hiljattain juoda elektrolyyttejä sisältäviä juomia, koska ne tukivat nesteytystäni. ”Ootko sä nukkunut yhtään?”, sisko kysyi pöytään istuuduttuaan. ”Oon tottakai, mulla vaan on tää työrytmi päällä. Tulee herättyä siinä seiskan maissa, ettei mene rytmi sekaisin”, liversin ja otin hörpyn palautusjuomaa. ”Mut tänäänhän sulla ei oo töitä?”, sisko jatkoi ja loi kummeksuvan katseen palautusjuomaani. ”Ei, tänään on se kansallinen vapaa. Helluntai tai helatorstai, jompikumpi.”
Sisko ehdotti, että lähtisimme kauppakeskukseen ja ostaisimme koristeita äidin lähestyviä syntymäpäiväjuhlia varten. Sen vuoksihan hän oli tullut; syntymäpäiväjuhlien ohjelma tulisi suunnitella ja hankkia kaikki tarvittava. Ajaisimme ensin kauempana sijaitsevaan ostoskompleksiin, josta jatkaisimme läheiseen kauppakeskukseen, jossa oli uusi rustiikkisia juhlatarvikkeita myyvä putiikki.
”Mä meikkaan vielä, laitan tän makkarin oven kiinni, kun tuuletan samalla”, sanoin siskolle. Ovi oli turvonnut lakanoiden kuivatustelineenä toimimisen vuoksi muodottomaksi ja ärähti aina ikävästi, kun sen painoi kiinni. Istuuduin sängylleni ja kaivoin viinipullon untuvapiilosta. Korkki kannatti kiertää auki peiton alla, jotta tunnistettava ääni ei tavoittaisi siskon korvia. Tuijotin kasvojani likaisen käsipeilin pinnalta. Turvonneiden poskieni pinnalla tanssi punoittava couperosa, joka oli kuluneen vuoden aikana villiintynyt hankalaksi piilottaa. Varaisin heti maanantaina ajan ihotautilääkärille. Nenänpielet olivat rutikuivat ja Joe Blascon erittäin peittävä peitevoide tarttui niihin ikävästi.
Näytin irvokkaalta mallinnukselta yksivärisistä liikennevaloista: poskipääni ja nenäni hehkuivat roosaa värien liukuessa kohti kalpean beigeä otsaa.
Näytin irvokkaalta mallinnukselta yksivärisistä liikennevaloista: poskipääni ja nenäni hehkuivat roosaa värien liekuessa kohti kalpean beigeä otsaa. Kaivoin yöpöydän laatikosta purkillisen beetasalpaajia ja annoin tablettien sulaa kielen alle. Käsien tärinän vuoksi ripsivärien levityksestä ei tullut mitään. Samapa tuo, verhoutuisin joka tapauksessa aurinkolaseihin ja maskiin.
”Mä yritin olla siinä tilanteessa mahdollisimman hyvin sille tukena, mut se aika ja paikka vaan oli totaalisen vääriä. Me nähtiin porukalla pitkästä aikaa ja kaikki oli odottaneet, että vietetään hauska mökkiviikonloppu ja sit yhtäkkiä meidän pitikin keskittyä terapioimaan sitä ystävää. Ja hän on nyt sitä mieltä, ettei me olla tuettu sitä tarpeeksi”, sisko jutteli matkalla. Ja matka jatkuu, Joensuusta Länteen, Kuopiosta Pohjoiseen, autoradio lauloi. Tunsin pahoivoinnin aallon humahtavan kehoni läpi ja yritin penkoa palautusjuomaani laukustani. ”Hei laitoitko sä sen mun Gatoraden siihen sun kangaskassiin?”, kysyin hätääntyneenä. ”Joo, se on peräkontissa. Kuuntelitko sä yhtään mitä mä sanoin?”, sisko kysyi turhautuneeseen sävyyn. ”Joo siis kyllä mä kuuntelin, mulla on vaan kauhee jano. Kyllä sä tiedät, että mä en oo tottunut tällaisiin lämpötilojen vaihteluihin.”, huohotin. Kurkussa tuntui raskaalta ja käsivarsillani kulkivat vilunväristykset, vaikka otsani hohkasi tulikuumana. ”Etköhän sä nyt pärjää hetken, me ollaan ihan just perillä.”
Kauppakeskuksessa syöksyin ensimmäisenä vessaan. Istuin kostealle laattalattialle ja työnsin hitaasti kaksi sormea kurkkuuni. Samalla yritin takoa kurkustani oksennusrefleksin tapaista ylös. Säälittävä keltainen pyörre asettui pöntön pinnalle. Haukoin henkeäni kuin olisin kävellyt juuri rappuset viidenteen kerrokseen ilman pysähtymistä, vaikka uurastukseni tuloksena oli vain tuo säälittävä kasa sylkeä. Huuhtelin suuni ja painoin värisevät huuleni palautusjuomapullon suulle.
Haukoin henkeäni kuin olisin kävellyt juuri rappuset viidenteen kerrokseen ilman pysähtymistä, vaikka uurastukseni tuloksena oli vain tuo säälittävä kasa sylkeä. Huuhtelin suuni ja painoin värisevät huuleni palautusjuomapullon suulle.
”Sä näytät vähän huonolta”, sisko tokaisi, kun tulin ulos vessasta. ”Vatsa on sekaisin, se on varmaan se refluksi”, sanoin pienellä äänellä. Kuljimme kauppoja läpi hitaalla askeleella. Siskon selostuksen virta hukkui korvissani haaveeseen paahteisesta terassista ja vehnäoluen pyörteilevästä pinnasta. Kuvittelin, miten hauskaa meillä olisi terassilla: hihittelisimme muille terassikauden alusta huumaantuneille, vitsailisimme huvittuneen lempeästi perheenjäsenistämme ja pohtisimme erilaisia kauhuskenaarioita äidin syntymäpäiväjuhlien varalle.
”Voitaisko me napata jotain pientä syötävää, vaikka tolla kivalla terassilla? Mun pitäis sen refluksin takia muistaa syödä”, kysyin lopulta arasti. ”No jos sun on sille terassille nyt päästävä niin kaipa se käy”, sisko huokaisi vastaukseksi, mutta en jäänyt kuuntelemaan vaan syöksyin laukka-askelilla kohti baaritiskiä.
En ollut koskaan ymmärtänyt ensimmäisen siemauksen hehkutusta. Toinen tai kolmas siemaus olivat parhaita, niissä oli jo täyteläinen lupaus kujeilevasta jännityksestä. Hymyilin siskolle auringon ja tuplaipan samean nesteen läpi. ”Vitsi niistä tulee kivat juhlat”, hymähdin. Sisko istui vaiti. Googlasin sääennusteen ja esittelin sitä siskolle puhelimeni ruudulta. ”Kato, pitkä kesä jatkuu!” Sisko nyökkäsi ja pyöritteli pilliä lasissaan. ”Onko kaikki hyvin?”, kysyin ja pelkäsin vastausta. Ehkä hän oli haistanut palautusjuomaani ennen lähtöämme ja olin jäänyt kiinni? Sisko riisui aurinkolasit kasvoiltaan ja katsoi minua punoittavien silmien läpi. Alaluomille oli kerääntynyt kasa kyyneliä. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, mitä sillä tarkoitetaan, kun hiljaisuus kestää ikuisuuden. ”Musta tuntuu, että sulla on tosi paha alkoholiongelma”, sisko lopulta sopersi.
Sisko riisui aurinkolasit kasvoiltaan ja katsoi minua punoittavien silmien läpi. Alaluomille oli kerääntynyt kasa kyyneliä. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, mitä sillä tarkoitetaan, kun hiljaisuus kestää ikuisuuden. ”Musta tuntuu, että sulla on tosi paha alkoholiongelma”, sisko lopulta sopersi.
”Enkä mä enää usko, että sä saat sitä ratkaistua valehtelemalla kerran viikossa psykoterapeutilles. Tai siis helvetti, sä aina sanot että sulla on niin paljon ongelmia ja keksit viikottain uusia diagnooseja, vaikka sulla on tasan tarkkaan yks ongelma: sä oot alkoholisti ja tarviit hoitoo, kunnon hoitoo.”
Sen ei pitänyt olla mikään erityisen merkityksellinen päivä. Tavallinen torstai, jonka arkinen ilta kietoutui kevään tuoksuun lupauksesta, joka myöhemmin osoittautuisi määrätyksi pitää.
Jotkin salaisuudet ovat sellaisia, että niitä ei voi olla pitämättä, jotkin sellaisia, että niistä ei voi olla kirjoittamatta. Tässä blogissa kirjoitan elämästäni ennen ja nyt, toipuvana ja raittiina alkoholistina. Kiva, jos lähdet mukaan.