#kiitollinensiunattuonnellinen: Hetki, jolloin tunsin ensimmäistä kertaa kiitollisuutta päihdehoidossa
Kävin hetki sitten pitkästä aikaa vierailulla päihdehoitolaitoksessa. Yksi hoitolaitoksen etuja on, että laitokseen saa tulla perushoitojakson jälkeen vierailulle koska tahansa. Ainoa ehto vierailulle on raittiina pysyminen.
Terapeutti muisteli päihdeinfon aikana raittiuden alkumetrejään. ”Istuin veneessä, yötöntä yötä ja sen taivasta katsellen, kun lintuaura lensi yläpuoleltani. Siinä hetkessä oli jotain niin kaunista, että kyyneleet tuli silmään. Ei kukaan muu kuin ihminen, joka on selvinnyt sellaisen helvetin läpi tiedä, miltä tuntuu olla kiitollinen tällaisesta näystä.”
Vaikka olin kuullut tarinan jo pariin otteeseen, liikutuin hieman, sillä tiesin täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Koin samanlaisen hetken hiljattain. Olin ollut ystäväni kanssa nostalgisella keikalla ja kuuntelin vielä kotimatkalla yhtyeen kappaleita. Kaupunki oli hiljainen ja metsäpolulla tuoksui lupaus kesästä, viehkeä kuiskaus jostain uudesta. Ajattelin ihmisiä, jotka olivat pysyneet vieressäni läpi sairauteni – perhettä ja ystäviäni – joiden kanssa suhteeni olivat muodostuneet paljon syvemmiksi, luottamuksen ja toivon perustamiksi. Kiitin uusia ihmisiä, jotka olivat tulleet elämääni päihdehoidon myötä: upeita vertaisia, joiden seurassa olin saanut olla ensihetkistä lähtien oma itseni. Hymyilin elämän yllätyksellisyydelle ja sille, että minulla oli toivoa. Elämäni oli jo nyt muotoutumassa minun näköisekseni paketiksi, jota kannoin ylpeydellä ja vaalin mielessäni arvokkaana.
Lienee kuitenkin syytä palata kiitollisuuden juurille. Kiitollisuudesta puhutaan hoidon aikana paljon ja alkuun lattean termin viljely iski minuun samalla voimakkuudella kuin mätäkuun tulehduttama varpaankynsi, jota kohtaan oli syytäkin olla uhmakas.
Juovana aikana julistin arjen ja sen rakentamat rutiinit ykkösvihollisiksini. Tylsien ihmisten arkielämässä seuraavan päivän työvaatteet nostettiin aamulla henkariin ja jääkaapin ovea koristi perheen kalenteri. Tylsien ihmisten arjessa turvallisuus tuoksui onnistuneelta ajan- ja elämänhallinnalta ja mustavalkoisilta sosiaaliseen mediaan jaetuilta tuokiokuvilta. Hämmentyneenä katselin heidän onnellisuuttaan impulsiivisen linssini läpi: tästäkö vähästä ihmiset olivat kiitollisia?
En tiennyt, mitä kiitollisuus tai tyytyväisyys merkitsevät. En ollut koskaan ollut kiitollinen tai tyytyväinen. Jatkuva natinani kuulosta tympeältä joustinpatjalta, jota tahdittivat erilaiset seuraavaa katastrofia enteilevät huokaukset. Oloni oli alituiseen raskas ja kipeä; vatsaani kolotti, hikoilin tai palelin, inhosin kaikkia ihmisiä lähelläni, työnantajani oli ottanut missiokseen elämäni pilaamisen ja asuntoni oli kaiken tämän helvetin julkea amfiteatteri. Olin olosuhteiden uhri, kaltoin kohdeltu itsesääliriepu, jolle elämä näyttäytyi ankarana sietämisenä.
Päihdehoidossa oleminen tuntui erityisesti sen toisella viikolla merkityksettömältä. Tunsin valtavaa katkeruutta siitä, että minut oli kärrätty keskelle peltoja toipumaan sairaudesta, jota en ollut itse itselleni aiheuttanut. Terapeutit peräänkuuluttivat työkaluja, joita raitis elämä ylläpitääkseen vaatii. Mitä vitun työkaluja, huusin V:lle kävelylenkkiemme aikana (ikäiseni nuori nainen, joka saapui hoitoon kanssani samaan aikaan), tämä on kuin joku mysteeri, joka pitäisi tällä pilatulla päällä ratkaista. Ja mitä sekin tarkoittaa, että hoito pitää ottaa vastaan sellaisena, kun se annetaan? Me ollaan niin nuoria, että retkahdetaan varmasti heti, kun päästään takaisin kotiin tuttuihin ympyröihin.
Toisella viikolla en uskonut hetkeäkään, että raitistuisin. Puhelinajalla soitin Joakimille ja sanoin, että loma vaikuttaa kalliilta, kun palaan kuitenkin kuminauhana vanhoihin maneereihini. Muistin myös kertoa, että todennäköisesti läheiskohtaaminen tulee pilaamaan ystävyytemme, koska se on Joakimille niin järkyttävä kokemus.
”Mulla on vielä juomatonta viinaa, olen varma siitä”, tokaisin Joakimille. ”Vaikka sä muistaisit kaikki sun sekoilut hauskoina, muut eivät välttämättä näe niitä niin. Esimerkiksi mulla ei ole rehellisesti sanottuna ollut pitkään aikaan sun kanssa enää kivaa”, Joakim vastasi. Löin luurin korvaan ja kaduin sitä saman tien.
Iltaisin rakensimme muiden potilaskollegoiden kanssa siskonpedin yläkertaan. Oli painostavan kuuma, ja napsimme jääpaloja suoraan kannusta, välillä toisiamme niillä heitellen. Samalla jaoimme toistemme kanssa piinallisimpia ja kipeimpiä muistoja käyttävältä ajalta. Kun saastaisimpia salaisuuksiaan jakaa samoja kehyksiä kannattelevien kanssa, muuttuvat ne ensin huvittaviksi kaskuiksi, joiden äärellä voi tikahtua nauruun. On hillittömän hauskaa, että neljän promillen humalassa festaripano on päättynyt toisen osapuolen päälle oksentamiseen ja ulostamiseen. Tai että narkomaanipuolison harjoittaman liiketoiminnan vuoksi oman kodin ulkovarasto on täynnä painepesureita ja perämoottoreita. Mutta jossakin vaiheessa anekdootit saavat surullisempia kaikuja, kun niitä kertova tiedostaa juhlien olleen todellisuudessa ohi jo hyvin pitkään. Yöllä, kun valot siskonpedin yllä sammuivat, aloin pohtia, että riippuvuuteni on saattanut sittenkin aiheuttaa luultua suurempia tuhoja sekä itselleni että läheisilleni. Ehkä esimerkiksi vanhempani ovat sittenkin kärsineet alkoholismistani, vaikka olen luullut sen näyttäytyneen heille vain ohuena hurvitteluna?
Palataan kuitenkin takaisin kiitollisuuteen ja toiseen viikkoon päihdehoidossa. Sunnuntaisin hoidossa pinssitetään kuukauden intensiivijaksonsa keskeytyksettä lusineet kokelaat ennen kotiinlähtöä. Tämän rituaalin aikana yksi päihdeterapeuteista piti toisen viikon lopulla puheen, jossa hän sanoi, että noin kaksi prosenttia riippuvaisista raitistuu elinaikanaan (siitä muuten blogin nimi). ”Siinä voittajien kerhossa on aika hyvä olla, eikä siellä tarvitse koskaan olla yksin.”
Tuon puheen aikana minulle tapahtui jotain. Itkin valtoimenaan, kun hauras toivonkipinä heräsi ja aloin ensimmäistä kertaa todella uskomaan, että minulla saattaisi olla mahdollisuus raitistua. Että saattaisin joskus kuulua voittajien porukkaan ja mihin tahansa menisinkin, en enää koskaan olisi yksin. Ja silloin, siinä hetkessä, tunsin kiitollisuutta.
Sanotaan, että uskonnollinen ihminen pelkää helvettiä ja hengellinen ihminen on käynyt siellä. Riippuvaisen kiitollisuus on suurimmaksi osaksi rakkautta sitä elämää kohtaan, jota kiirastulet eivät enää samalla tavalla lyö.